tytön pillua hot pussy

Ukkojen vuoksi en laita tikkua ristiin. Olkoon ihannenaisen ulkonäkö ihan mikä vaan, niin minä en siitä paljon perusta. Äijät ei sitä määrittele. Olen juuri hyvä sellaisena kuin olen. Tukka on lyhyt, koska urheilen paljon ja haluan pestä sen usein.

Pitkä paksu tukka on vaan niin epäkäytännöllinen. Kestää kauan oikoa takut ja kuivata. Masu voi vähän pömpöttää, mutta jokainen irtokarkki on nautinnolla ja hyvällä omallatunnolla syöty.

Mitään botokseja tai silikoonia ei minuun pumapata. Olen ihan jees, juuri omana itsenäni. Etsi Toggle navigation Valikko. Keskustelu24 Suhteet Ihannenainen Voivatko lyhyet hiukset olla seksikkäät Voivatko lyhyet hiukset olla seksikkäät hiusongelma Millainen on sinun mielipiteesi lyhythiuksisista naisista?

Voiko nainen lyhyillä hiuksilla olla naisellinen, seksikäs, söpö tms? En tarkoita nyt lyhyillä hiuksilla ns. Ukkojen vuoksi en laita tikkua ristiin Olkoon ihannenaisen ulkonäkö ihan mikä vaan, niin minä en siitä paljon perusta. Lyhyet hiukset eivät yksinkertaisesti ole naiselliset. Kyllä naiselle kuuluu pitkät hiukset. Miettikää lyhythiuksisia naisia pitkähiuksisina!! Miltä ne näyttäis,sanoisin et aika Tyyneiltä. Ei kaikkia voi pukea samaan peruukkiin.

Missit on kauniita,sääli vaan että kaiki naiset ei oo missejä,niin se vaan on,oli sit lyhyet tai pitkät hiukset. Minulle sopisi kyllä erittäin hyvin jos kaikki naiset olisivat pitkähiuksisia. Etenkin nuo kuvien naiset. Ja miehillä pitää olla aivot, joilla tajuta, ettei koko naisen kauneus riipu pelkästään hiusten pituudesta. Naiset luulevat niin, mutta paskan marjat, lyhyet ovat rumat. Kaikista hiuksista ei saa pitkiä kasvattamallakaan.

Hänellä on juuri tyypilliset suomalaiset hennot hiukset. Skandinaaviset tai germaanit paksut, vaaleat hiukset vanhemmallakin naisella voivat olla kauniit, tosin vaatii hyvää ja vahvaa tukkalaatua, joka on peritty ominaisuus, niitäkin ihmisiä Suomessa on, jotka omistavat edellämainitun kaltaisen kuontalon.

Tosin viesteistä päätellen näin ei mielellään saisi olla vaan kaikilla pitäisi ,tasavertaisuuden takia, olla yhtä ohut ns. Miesmäisiä ja lesbon näköisiä, vaikka naama olisikin muuten nätti. Mielestäni lyhyet hiukset eivät ole naiselliset eivätkä seksikkäät. Yksi kamalimmista tyyleistä naisilla on lyhyet ja punaiseksi värjätyt hiukset! Sellainen tätimäinen tyyli ei minuun pure lainkaan. Mieleeni tulee lähinnä oksettava kiihko feminismi. Mut ku ne on niiiiiiiiiiin helpot ja vaivattomat Mutta tiedätkö, että lyhyitä hiuksia joutuu laittamaan ja leikkauttamaan paljon enemmän kuin pitkiä.

Pitkät voi aina vetaista ponnarille, jos ei laittaminen huvita. Aikoinaan lyhyet hiukset omannut. Miksi joku leikkaa lyhyet hiukset jos; - se on epäseksikästä - se on tätimäistä - joutuu leikkauttamaan paljon - joutuu laittamaan paljon - muistuttaa oksettavaa ääri feminisitiä tai jopa lepakkoa?

Eikö kannattaisi pitää naisellisia normaali mittaisia hiuksia? Ja koska miestä ei noin vain vaihdeta, niin hiusten mallin voi nainen aina vaihtaa ; Oikeastaan väite, että lyhyitä joutuu laittamaan ja huoltamaan enemmän, on vain minun oma kokemukseni. Luonnonkiharat hiukset kun on, niin lyhyenä ne sojottaa ties mihin suuntaan, eikä ilman geeliä tai vahaa pärjää. Pitkänä paljon paremmat ja sopiikin hyvin.

Mielestäni pitkätukkaisten naisten kannattaisi kuitenkin ennemminkin huolehtia hiusten kunnosta kuin siitä, että ne on naiselliset. Katukuvassa näkee liian usein niin huonosti hoidettuja hiuksia, että huh, huh.. Pieni leikkaus pitkistä hiuksista ei olisi monellekaan pahitteeksi. Mulla on ollut melkein koko ikäni pitkät hiukset, mutta kohta lyhenevät. Syystä että hiustenkasvu alkaa iän myötä heiketä, eivätkä hiukset enää kasva mukavan pitkiksi, vaikka itkisi.

Pakko pistää poikki, jotta eivät näytä koko ajan ihan kammottavalta harakanpesältä. Ihan niiku jotkut kusipäät pikkukullisina!!!!!! Siin sulle oppituntii ällö never-had-pussy -man ;. Ja sit on kuitenkin ite vielä joku kalju urpo, joka ei tajua hiuksista mitään.

Jos on ohuet liruhiukset, niin ne ei tasan näytä seksikkäiltä pitkinä, kun valuvat päätä pitkin. Kaikkia ei ole siunattu hyvällä hiuslaadulla ja se todellakin menee niin, että kaikkien kasvojen malliin ei sovi pitkä letti.

Mäkin alan valittaa että miehillä ei saa olla kaljua, vaan kaikilla täytyy olla ihana ja pitkä kiharapilvi, prkl. Jos naiset tosiaan alkaisi vaatimaan äijänkäppänöiltään jotain, esim. Tai voi se olle niillä nytkin, puheethan on vaan puheita. Eikö jokaisen oma asia minkälaiset hiukset on? Itse olen todella lyhyet hiukset omaava nainen, ja kyllä, kaikki tykkää. Inhottaa ja ärsyttää tuollainen 'lyhyt hiuksinen nainen on ruma ja lesbon näköinen ei se voi olla kaunis.

Siksi että nainen itse pitää niistä. En usko että nainen leikkaa hiuksensa tahallaan sellaisiksi joita pitää rumina. Kyllä lyhyessä tukassa täytyy olla jotain joka naista viehättää, eivät ne lyhyet tyylit muuten olisi niin suosittuja. Ja miksi naisen pitäisi kuluttaa kamalasti aikaa ja vaivaa ollakseen hyvännäköinen muiden silmissä? Pinnalliset miehet haluavat tyttöystävän joka mallailee kokoajan näyttääkseen hyvältä kaikissa tilanteissa.

Valitettavasti oikea elämä ei ole niinkuin kauniit ja rohkeat; niin ei tule tapahtumaan että tyttöystäväsi herää aamulla sängyssäsi meikit naamalla ja hiukset laitettuna. Miehellä ei saa olla kaljua, koska se näyttäisi muuten sellaiselta skinaripelleltä.

Onko mies sexikäs jos sillä on korvan yli hiukset ja päältä kalju?? Värikin voisi olla sellainen tyypillinen suomalainen ,ei minkään värinen.

Tämä vain siksi,että kukaan meistä ei voi valita sitä hiuslaatuaan itse. On naisia todella jolla ei ole kuin harvat hiukset tai todella hennot,ettei niitä voi kasvattaa pitkiksi. Joskus se vaan menee niin.

Jos miehet ajattelevat, että vain pitkät hiukset ovat naiselliset, kannattaisi katsoa peiliin ja miettiä mikä siinä naisessa on tärkeintä Sitten ei mene kovin lujaa jos näin on. On monia naisia joille vaan sopii pitkät paremmin kuin lyhyet Esimerkkejä löytyy monia Hallywoodista Mutta paljon riippuu siitä miten kukin tyyli sopii kenellekin.

Jollekin persjalkaiselle, tuulipuvussa kulkevalle junttinaiselle saattaa lyhyet hiukset sopiakin tyyliin, kun sen tyylin kanssa on muutenkin vähän niin ja näin. Mutta kun muuten kauniilla naisella on tukka kuin kapisen koiran perse, niin on se aika ikävän näköistä ja aiheuttaa vain pään pudistusta.

Haha, omassa äijäkuontalossasi ei sitten ole mitään vikaa vai? DDD Veikkaampa että sinulla on tuollainen perussuomalainen rasvanen letti, joka hilseilee. En usko, vain harva nainen voi olla hyvännäköinen lyhyillä hiuksilla, mutta nämäkin naiset olisivat vielä paremman näköisiä pitkillä hiuksilla. Poikkeuksen noissa kuvissa tekee natalie portman joka on kylläkin myös kaljuna kaunis joten sinällään ei kerro mitään.

D Mutta pitkillä hiuksilla hän on myös paljon kauniimpi. Natalie Portman on ollut kaljukin, mutta kyllä hänelle pitkät hiuksetkin sopivat.

Mulle tulee mieleen, että on: Meitä on moneen junaan, joten, eiköhän lyhyt tukkaisillekin naisille löydy fanittajansa. On kaunis, niin hänellä voi kasvaa vaikka kusenpolttamat persekarvat päässä ja hän on silti haluttava. Se taas johtuu siitä, että fraasit ovat liian vanhoja. Takaapäin puukottamisen kun voi ymmärtää niin monella tavalla, harvemmin käytettyjä tulkintoja on, että se tapahtuu valmiiksi rasvattuun reikään.

Puhutko muuten useinkin hänen kanssaan sujuvaa englantia? Niin, eivät kaikki punikit osaa venäjää. Ei siinä mitään aatteellista ole, ne ei vain opi. No useissa tapauksissa nämä asiat kyllä jotain kautta korreloivat, mutta englannin osalta eivät juuri koskaan. Mikä tietenkin tässä tapauksessa tarkoitti vain sitä, ettei se käy selitykseksi. Hiusten pituus ei tee naisesta seksikästä tai naisellista, vaan että hän on löytänyt hänelle sopivan kokonaistyylinsä ja kantaa sinä itsevarmasti ja nauttien selvästi itsestään.

Sellaista naista ei voi vastustaa! Moni pitkähiuksinen nainen voisi huolehtia ja hoitaa hiuksiaan useammin, ettei tukka näytä risukasalta.

Tuo "kokonaistyyli" on vähän turhankin monella naisella, ja se nyt vaan on yksinkertaisesti ruma, piste. Yleistä, mutta todella rumaa. En ole sellaista naista nähnyt, jolle lyhyet hiukset sopisivat paremmin.

Naiset noissa kuvissa näyttävät suoraan sanoen aika typeriltä. Muuten niin nättejä, mutta hyi hitto nuo kynityt hiukset! Kiitos ei, pitkähiuksisia naisia on tässä maassa muutenkin niin harvassa ja pitkähiuksisilla tarkoitan vähintään vyötäröpituisia. Eräs tapa harrastaa peniksen mittausta sekin mutta monille suoranainen elinehto, etten sanoisi ja sanonkin.

Lyhyet hiukset sopivat joillekin todella hyvin ja ovat joskus vastustamattoman seksikkäät. Toki voivat olla seksikkäät. Yleensä tykkään ehkä hieman enemmän pitkistä hiuksista, mutta ero on aika marginaalinen: Mainitsemani "polkkatukka", millaisia ajatuksia se herättää: Kyllä hiusten pitää hartioitten alapuolelle olla vähintään. Ihmetyttää naiset, joilla hius kasvaa hyvin, mutta silti kynityt hiukset.

Kuvien hiukset ovat jo jossain määrin naiselliset eli suunta on oikea. Miksi ei samantien muutama kymmen senttinen lisää? Mitä tanttamaista noissa naisissa oli? Jos olisin mies, niin kuolaisin kieli pitkällä tuon Jessican perään. Tästä on poistettu viesti sääntöjen vastaisena. En halua kyllä missään tekemisissä olla lyhythiuksisten "naisten" kanssa. Naisella kuuluu olla pitkät hiukset. D ime mu lerssii honey. Minkä ikästä porukkaa täällä oikee on? Kyllä mä sen ymmärrän, että varmasti monet miehet pitävät pitkiä hiuksia naisellisimpina, kuin lyhyitä, mutta toi on jo typerää, miten joku tuolla kertoi suhtautuvansa lyhythiuksisiin naisiin.

Olen huomannut että nykyään kaljupäisten ukkojen laumat ovat vallanneet niin median kuin katukuvan ja myös työpaikalla olen huomannut näiden nahkakuulien marssivan pitkin työpaikkani käytäviä joten kysyn että onkohan suomalaisten miesten ruokavaliossa jotakin puutteita? Ei kannata luopua, jokaiselle suotakoon oma tyyli. Nämä miehet eivät ymmärrä täällä hyvän päälle.

Entistä lyhyemmäksi kynitän pääni seuraavalla kerralla kampaajalla. Ihan vaan kettuillessani sulostutan katukuvaa. Kyllä heti tuli kivempi olo, kun tämän hoksasin. Voi olla, mutta yleensä ei. Hyvin harvoille naisille sopii lyhyet hiukset. Nuo esimerkkikuvien naisetkin näyttäisivät paremmilta pitkillä hiuksilla.

Tuskin olette naista edes nähneet saatikka olleet tekemisissä Heille en antaisi pakkeja. Jos he näyttäisivät paremmilta pidempien hiusten kanssa se ei tarkoita sitä, että he olisivat rumia lyhyillä hiuksilla. Minulle naisen luonne ja henkiset ominaisuudet yleensä on se tärkein asia ja sinullahan ne taitaa olla aika heikossa kunnossa: Aika vaikea kyllä uskoa näitä juttuja.

Aika junttimiehiä täällä taitaa olla, voiko tosissaan nykyaikana olla näin takaperoista että lyhyttukkanen nainen on automaattisesti lesbo tai feministi? Ja niitä sitte pelätään? Vähän niinku että sinistä väriä pitävä nainen on miehekäs? Itellä on pitkä tukka, mutta koska oon käsitellyt sitä paljon, on se aika huonossa kunnossa. Mun on aika vaikea uskoa, että kukaan mies pitää sitä erityisen kivana, en oo vielä vaan jaksanut leikata kun kasvatin sitä kauan ja vähän surettais lyhentää.

Mutta paremman näköinen ja terveempi se ois jos leikkaisin. Ja jos sen takia miehet kaikkoaa niin sitten kaikkoaa. Ja vaikka koko teoksen maailma on hyvin arkinen, niin juuri se pohjustaa loppua ja tekee kirjasta jännittävämmän kuin mikään dekkari tai trilleri. Että näin peruselämää elävien ihmisten arjesta voi saada noin uskomattoman kuvion. Ja minulle ainakin niin räjäyttävää, räjäyttävämpää kuin mikään oikeasti radikaali tai raffi, että jäin heti Barnes -koukkuun.

Seuraava teos on jo henkisessä tilauksessa. Man Booker -palkinto piti kuin pitikin siis pintansa. Richard Prince ei ole aikaisemmin tehnyt minuun mitenkään suurta vaikutusta. Tosin, en ole nähnyt yhtään hänen näyttelyään livenä, vaan mielikuvani hänestä on perustunut ainoastaan Artforumissa paljon julkaistuihin näyttelyilmoituksiin, joissa on ollut hänen post-Andy-tyyppisiä polaroidejaan pop- ja elokuvatähdistä näiden henkilökohtaisella omistusnimikirjoituksella Princelle.

Ja katseltuani hänen nettisivustoaan ja tuotantoaan siellä, se oli suurimmaksi osaksi sitä samaa. Ei kovin kiinnostavaa ja ei ainakaan kovin omaperäistä.

Mutta hyvin länsimaista pop-fashion-kulttuuria ja siinä maailmassa hengailua. Hänen taiteellinen ja henkinen maailmansa ja nimenomaan antinsa on tuntunut olevan jonkinlainen luvun sinänsä vahva pop-vuosikymmen! Oli positiivisesti yllättävää löytää tämä Princen substanssin suhteen vahva näyttely Gagosianilla Beverly Hillsillä, Hollywoodin ytimessä. Vihdoinkin hän on päässyt näyttämään, mitä todella osaa, ihan taideteosten tekemisen suhteen.

Popkulttuurin löytäminen ja sen fanittaminen taiteena on siis tietenkin täysin jälkeenjäänyttä, eikä se anna mitään uutta tai edes vähemmän uutta maailmalle, mutta nämä länkkärimiehet ja nimenomaan Gagosianin tiloissa Kalifornian sydämessä olivat jotain, joka täytti ainakin minun kriteerini korkeatasoisesta nykytaiteesta. Ja toisaalta, koko näyttely konteksteineen, kuvaa hyvin nykytaiteen tämänhetkistä tilaa. Todellisia visionäärejä ei ole, suuria uusia tulevia mammutteja siis, jotka röyhkeästi löytäisivät ja painaisivat aikamme henkistä G-pistettä, vaan koneisto jauhaa jonkun väsyneen Hirstin tai Koonsin ympärillä, jotka rahastavat ja pyörittävät ainoastaan pokkana omaa rulettiaan muiden aikaisemmin kehittämillä ideoilla.

Ja siksi todella lahjakas visuaalinen taide ei enää ole gallerioissa ja museoissa, ei edes musiikkiteollisuudessa vaan pelifirmoissa ja muotiteollisuudessa sekä näiden kyseisten taiteilijoiden omilla Facebook- ja websivuilla, heidän omissa edullisissa maailmanlaajuisissa gallerioissaan, joissa yleisöä riittää. Näiden tekijöiden kaupallisilla toimeksiantajilla on tarpeeksi rahaa, näkyvyyttä ja nopeaa reagointikykyä antaa tämän ajan taiteellisille neroille sellainen alusta, jossa he voivat rauhassa tuottaa ja kehittää virtuositeettiään.

Kaupallisuus sinänsä ei merkitse mitään, koska galleria- ja museokoneistokin on läpeensä kaupallista turismiteollisuutta, ainoastaan hitaampaa. Nykytaide perinteisillä foorumeilla on mielestäni vähän kriisissä, vaikka yleisön kiinnostus ja nykytaiteen museoiden määrä senkuin tuplaantuu joka vuosi ympäri planeettaa. Pelikenttiä ja areenoita siis totisesti riittää.

Kuitenkin itse taide, nyky taide siis - eli jonkin juuri nyt tapahtuvan asian nerokkaasti ja virtuoosimaisesti tekeminen - on tuntunut lipsuvan enemmän ja enemmän galleria- ja etenkin museojärjestelmän ulkopuolelle.

Jo Andy Warholin aikoina galleriat olivat kaikkein konservatiivisimpia linnakkeita, mitä tuli luovan työn esittelyyn, koska sitä pyöritettiin rikkaiden konservatiivien rahoilla, mutta nykyisin galleria- ja museojärjestelmässä toimiminen muistuttaa lähinnä Hollywoodin, televisiotyön tai muun viihde- ja mediakoneiston rattaissa pyörimistä.

Eli oikeasti tuoreelle ja riippumattomalle fiilistelylle on varsin vähän tilaa. Koneisto on hidas ja perustuu täydelliseen käyttövarmuuteen ja sinänsä ihan oikeutetusti. Kansainvälisissä gallerioissa ja varsinkin museoissa nähdään siksi samoja varmoja nimiä maasta ja kaupungista toiseen ja siihen kerhoon pääsee ainoastaan puurtamalla vuosikausia ja hyväksymällä koneiston todella hitaan olemuksen.

Siksi nykyajan uudet avaukset kuvataiteen kentällä tulevat You Tubessa, netissä, Facebookissa ja fyysisesti sitten nykyajan pop-up kaupoissa, joita putkahtelee maailman kaupunkien keskustoihin vain muutamiksi viikoiksi kerrallaan ja jotka rahoitetaan myymällä vaatteita ja muotitavaraa, mutta joihin ihmiset houkutellaan dj-shown tai taide-esitysten vetovoimalla ja joissa sitten katsellaan, kuunnellaan, tehdään ruokaa, syödään ja lopuksi ostetaan vaatteita, joilla koko homma rahoitetaan.

Eli nuoret muotimaakarit ovat nykyajan todellisia galleristeja ja he pystyvät reagoimaan hyvinkin nopeasti uusiin virtauksiin ja ennen kaikkea he eli oikeasti luovan ajan nykynerot tuntevat toisensa ja esittävät juttunsa mieluummin näissä pop-up-konteksteissa, kuin odottaisivat vuosikymmenen pääsyä suuren kaupallisen gallerian tai museojärjestelmän listoille.

Oikeasti innovatiivinen taide tuntuu siis aina, edelleenkin, luikahtavan ja näyttäytyvän juuri siellä, missä sitä ei odottaisi, ja koomista kyllä vähiten näissä miljoonatemppeleissä, jotka maailmaan on rakennettu ja joissa sen odotetaan näyttäytyvän. Siksi Princen näyttely Gagosianilla edustaakin juuri sitä mitä kansainvälinen nykytaide on. Eli suurta ja varmaa bisnestä, joissa riskejä ei enää oteta, koska rahoittajat eli taideteosten ostajat haluavat loppujen lopuksi varman sijoituksen ja gallerioilla ei ole varaa poiketa tästä linjasta.

Ei näköjään myöskään museoilla. Mutta taiteellisesti se tarkoittaa sitä, että näytillä on jo tunnustetun tekijän greatest hits -kokoelma tai viimeisin teos. Se, mikä jää näkemättä tai kokematta, on joku täysin uusi katsantokanta koko elämään, joka parhaimmassa eli joidenkin mielestä pahimmassa tapauksessa haastaisi koko nykyisen yhteiskuntamme täysin uuteen näkökulmaan.

Näin tapahtui Kubrickin aikoina elokuvassa, kun hän julkaisi esimerkiksi Tohtori Outolempi-elokuvan juuri samaan aikaan, kun maailma pidätteli henkeään Kuuban kriisissä ja oltiin aivan kolmannen maailmansodan partaalla.

Aika viileän uskaliasta, oikeasti. Jäätävää suorastaan, näin nykytermein. Koons tai Hirstkään eivät ikinä tajuaisi tai uskaltaisi tehdä tällaista. Tai kun Warhol julkaisi ensin Marilynit heti tämän kuoleman jälkeen ja Jackie-kuvat heti Kennedyn murhan jälkeen, ottaen todella paheksutusti kantaa juuri sen hetken zeitgeistiin, jättäen kuitenkin jälkeensä samalla aikaa kestäviä visuaalisia mestariteoksia.

Ja kun ainakin amerikkalaiset kuvailevat historiaansa "ennen ja jälkeen Andy Warholin ajaksi". Eli kun ensin oli vain kauppa ja siellä tavaraa ja sitten yhtäkkiä kulttuuria Andyn kiinnitettyä huomiota ihan tavallisen ympäristön brändeihin ja niiden kauneuteen itseisarvona.

Tällaisia tekijöitä, jotka nyt käyttäisivät ja uskaltaisivat käyttää taiteellista valtaansa kohdistamalla huomiokeilan johonkin täysin uuteen juttuun ja näkökulmaan, banaaliinkin tai edes jotain, ei tunnu kauheasti olevan. Ja silti esimerkiksi aikamme keskeisin kysymys eli miten minä - yksittäinen ihminen - toimin tässä nykymaailman ristiriidassa, että me kaikki haluamme luonnon parasta, mutta saadakseni leipää taloon, joudun ja äänestän koko ajan teoillani sitä vastaan.

Myös vihreät ja muka ajattelevat ja vasemmisto. Tähän ongelmaan, nimenomaan yksilötasolla, jonka eritoten taloudellisissa paineissa ja käytännön valinnoissa se juuri muodostuu ja meille jokaiselle näyttäytyy, ei oikein kukaan tunnu kykenevän sanomaan saati tekemään yhtään mitään. Ja itsestä se olisi lähdettävä. Se, joka sen tekee, tulee sohaisemaan sellaiseen kusiaispesään, että se varmaan synnyttää kapinaa, jopa aggressiivisuutta ja sen tekijästä tulee tämän ajan supertähti, joka nyt - tässä ajassa - saa tappouhkauksia ja luoteja ja jota sitten palvotaan luvun temppeleissä.

Näin elämä ja historia tuntuu menevän. Eli kaikki on lähempänä kuin me kykenemme näkemään ja kaikki tulee myös aikamoisella viiveellä.

Siksi taide nykymuodossaan on viihdettä, aivan kuten liikaa parjattu Hollywood. Ja - ne ovat ensiluokkaisesti ja taiteellisestikin korkeatasoisesti tehtyjä. Leonardo di Caprio on siis vähintään Obaman tasolla tärkeydessä. Obama tulee ja kohta menee, mutta di Caprio pysyy vielä ainakin 30 vuotta. Siksi sitä ei pidä aliarvioida ja toisaalta siksi viihde ja taide on todella tärkeää, muutakin kuin vain työ. Se on se, joka meille merkitsee nyt. Ja joka meistä jää jäljeksi tulevaisuudessa.

Jos nyt jotain jälkeä halutaan jättää. Princen länkkärit Gagosianilla voisivat olla Warholin tekemiä. Silloin ne olivat jotain ennenkuulumatonta ja niistä ei ollut kiinnostunut kukaan tai niitä vastustettiin. Nyt ne ovat korkealuokkaista mutta turvallista käsityöläisyyttä tilassa, johon ei sattuma pääse turvalaitteiden ohi, vaikka väkisin yrittäisi. Laitan vertailun vuoksi ruotsalaisen, Berliinissä toimivan Erik Johanssonin web-sivuston, jolla on Hän tekee loistavia tietokoneella kuvamanipuloituja valokuvia, omille sivuilleen ihan vain ihasteltaviksi ja sitten kaupalliseen käyttöön firmoille, koska oikeasti taitavana ammattilaisena hänen toimistaan joku haluaa maksaa.

Tämä on mielestäni kuvataidetta ja nykytaidetta juuri nyt, mutta Johansson ei ole MoMAssa, ei edes Moderna Museetissa. Vaikka pitäisi olla, jos museoväki hoitaisi hommansa ketterästi. Faneja sen sijaan on, paljon, koska kansa ei ole tyhmää vaan älykkäämpää ja nopeampaa kuin kertaakaan aiemmin. Ja siksi se tajuaa, kun joku on niin hyvä, että suurimmalta osalta se ei onnistuisi kovemmallakaan yrittämisellä. Virtuositeettiä kannattaa siis jaksaa harjoitella ja harjoitella ja harjoitella.

Ja sitten jaksaa tehdä ja tehdä ja tehdä Hiromi tuli ja vakuutti. Ja minulta se meni ohi. Olen nähnyt jotakuinkin kaikki länsimaisessa popmusiikissa mitään ja koskaan olleet, paitsi Beatlesin, Jimi Henrixin, Doorsin ja Janis Joplinin, koska en ollut vielä planeetalla, mutta muutama konsertti, joissa olisin voinut olla ja joissa en ollut, omaksi tyhmyydekseni, on omassa ajassani sattunut olemaan.

Yksi niistä oli Live Aid vuonna , päivänä jolloin olin toki Englannissa, Brightonissa, tunnin junamatkan päässä Wembleyltä, ja johon minulle jopa tarjottiin lippua.

En ottanut vaan menin tyhmänä kuin saapas Pariisiin rahastettavaksi turistiksi. Ja vaikka korjasin virheeni olemalla seuraavalla U2: Jazzmaailman kenties suurin nykyilmiö ja siis nimenomaan virtuoosimaisessa ja positiivisessa mielessä eli japanilainen pianoihme Hiromi tuli konsertoimaan noin kolmen sadan metrin päähän kodistani.

Olisinko mennyt, jos olisin tiennyt? Näin otteen konsertista TV-uutisissa ja kävi samoin kuin Adelen kohdalla - 30 sekuntia riitti. Ja siis Luojan kiitos meillä on You Tube. Ja siellä Live Aid. Ja - onneksi sieltä löytyy myös Hiromi. Eli pidemmittä puheitta, tässä 10 minuutin teaseri jotain todella mykistävän viileää ja mikä vielä upeampaa, nykyajan jazzia ja vielä japanilaista, tosin amerikkalaisella basistilla ja englantilaisella rumpalilla.

Mutta siis - harjoiteltu on ja sitten vaan "You go with the flow". Tämän takia kaikki eivät ole tähtiä. Niitä ovat ainoastaan harvat ja valitut, jotka ovat jaksaneet uurastaa ja jaksavat tehdä sen ja valloittaa yleisönsä joka ikinen kerta.

Se on kova paikka ja vaatii kovaa sitkeyttä ja staminaa. Hiromissa, tässä pienessä nuoressa japanilaisnaisessa on se kaikki. Ja siis nauravana, rentona pakkauksena. Miksei, kun sen osaa. Jälleen on se aika vuodesta, kun koko maailman elokuvantekijät ja heidän parhaimmistonsa kokoontuvat Cannesin Croisetten rantakadun hässäkkään ja se ei todellakaan ole mitään lomaa, vaan vuoden tärkein markkinointi- ja ennen kaikkea myyntitapahtuma.

Diilit tehdään siis seuraavien kahden viikon aikana ja siksi promootiotyöhön panostetaan ja suurimmatkin Hollywood-tähdet tulevat paikalle, sillä julkisuus ei tule helposti eikä myöskään pysy tekemättä mitään. Suurinkin tähti on siksi yleensä hyvin nöyrä ja yhteistyökykyinen, sillä Cannesissa oleminen on työkeikka ja ammattilaiset hoitavat sen aina tyylillä ja siihen paneutuen. Ja mainehan Cannesilla on paras. Oscarit ovat maailman tunnetuin elokuvapalkinto, mutta koska se on enimmäkseen amerikkalaisen elokuvateollisuuden ja sen ammattilaisten jakama vuosittainen tunnustus, on se tietysti arvostettu joka puolella, mutta sittenkin Cannesin Kultainen Palmu on palkinto, joita ensinnäkin jaetaan vain yksi per vuosi ja jossa kisassa ovat mukana koko maailman parhaat elokuvantekijät.

Eli myös ei-kaupalliset, hyvin eksoottisistakin maista mukaan tulevat jne jne. Eli tässä kisassa nimellä tai suhteilla ei vielä prenikkaa voiteta, huomiota kyllä, mutta monta kertaa palkinto on mennyt legendaaristen elokuvien ohi jollekin täysin tuntemattomalle, mutta loistavalle elokuvalle.

Ja siksi palkintoa arvostetaan. Koska se annetaan aina erittäin korkeaa laatua omaavalle työlle. Cannes on siis myös bisnestä ja ennen kaikkea sitä ja tarvitsee tähtistatusta eli starpoweria ja siksi kilpasarjassa nähdään joka vuosi vakiokalustoon kuuluvia tähtielokuvaohjaajia ja heidän luomuksiaan.

Mutta aina se ei mene käsikirjoituksen mukaan ja siksi välillä on käynyt niin, kuten Cannes-voittaja ja vakiokasvo Gus Van Santin kohdalla pari vuotta sitten, kun hänen Restless-elokuvansa ei päässytkään kilpasarjaan, vaan jätettiin B-keräilyeriin eli Un Certain Regard -osastoon.

Van Santille varmaan shokki, ja nähtyäni elokuvan tällä viikolla se oli vääryys, mutta se kertoi myös Cannesin laatutakuusta ja laaduntarkkailun korkeasta profiilista. Että kuitenkin täällä kilpailevat yksittäiset elokuvat, tekeleet, eivätkä niitä tekevät nimet. Minulle ainakin se oli vakuuttava viesti festivaalin itsekriittisyydestä, kovienkin taloudellisten ja elokuvapoliittisten paineiden ristitulessa. Tänä vuonna Sofia Coppolalle on käynyt samoin.

Eli uusi The Bling Ring, joka kertoo Paris Hiltonin ja Orlando Bloomin kaltaisten tähtien asuntoihin murtautuvasta nuorisojengistä Hollywoodissa, ei sitten kuitenkaan kelpuutettu kilpasarjaan ja siksi se avaa Un Certain Regardin tänä vuonna. Coppolan maine pelastetaan näin hienotunteisesti ja toisaalta ammattiviesti on se, että parempi elokuva olisi voinut tuoda paikan eturiviin.

Katsotaan leffa ja tehdään sitten oma johtopäätös. Kuten sanoin, Van Santin Restless oli ihan moitteeton ja tämän erittäin laadukkaan ohjaajan normaalille laatutasolle kohoava, varsin mielenkiintoinen ja persoonallinen sekä ennen kaikkea lämmin teos. Eli ehkä festivaali on halunnut viestiä jostain liiallisesta popularismista tai jotain nyt Coppolan kohdalla.

Taannoinen Lars von Trier -sotku sen sijaan osoitti täyttä suhteellisuudentajun puutetta ja mielestäni von Trierille olisi pitänyt antaa anteeksi hänen sitä pyydettyään asiassa, jossa nimenomaan käsiteltiin rehellisyyttä, sosiaalista poissulkemista ja natsien täysin perusteltua non grata-asemaa. Okei, leikki oli groteskia, mutta rehellistä, ja halusi vain osoittaa paradoksaalista tilannetta nykymaailmassa, jossa todellinen rasismi ja natsismi on täysissä voimissaan konservatiivisissa ja varakkaissa liikemaailman ympyröissä ja rahan kulisseissa ja itse asiassa se osoitti myös, kuka Cannesia oikeasti hallitsee.

L´Oreal - maailman suurin kosmetiikkajätti ja yksi Ranskan suurimmista yrityksistä - ei esimerkiksi ole sattumalta pääsponsori festivaalilla, joiden tähtien naamoilla ja kuuluisuudella myydään valtaosa L´Orealin tuotteista jne jne. Ja kyllähän kaikki festivaalit haluavat pitää sponsorinsa. Ja toisaalta sponsorit tahrattoman maineen. Mutta silloin ei pidä haluta ohjelmistoon "muka rohkeita" revittelijöitä tai sponsoreille pitää se ainakin kertoa, että taiteellisesti voi sitten tulla mitä vain.

Nyt festivaali menetti yhden maailman kiinnostavimmista ja lahjakkaimmista ohjaajista, ja yhden harvoista, joka vielä viitsii haastaa nykymaailman rujoonkin keskusteluun yhteisön hymistelemisen kauheista kerrannaisvaikutuksista.

Ei se ole mitään viihdettä, vaan ihan oikeaa totista totta. Nyt jäljelle jäi tästä ankarasta koulukunnasta enää Haneke ja hän veikin voiton viime vuonna. Olisi siis ehkä kannattanut antaa anteeksi von Trielille ja muutenkin, ihan ihmisyyden nimissä. Ja sitten itse kilpalaulantaan. Kilpailusarja on jälleen vahva otos vuoden ensi-iltojen parhaimmistosta ja listalta löytyvät niin Coenien, Polanskin, Jarmuschin, Sorrentinon, Desplechinin, Paynen, kuin Winding Refninkin uudet elokuvat.

Odotetuin ja ehkä arvostetuin ensi-ilta tulee kuitenkin olemaan Steven Soderberghin viimeiseksi jäävän elokuvan "Behind The Candelabra" maailman ensi-ilta. Cannes on se paikka, josta Soderberghin, yhden aikamme tuotteliaimman ja lahjakkaimman ja myös monipuolisimman elokuvantekijän ura alkoi, kun hän "sex, lies and videotape"- elokuvallaan voitti, paitsi vuotiaana  Kultaisen Palmun, myös samalla lanseerasi niin sanotun Hollywood Independent -käsitteen, joka tarkoitti uusia kiinnostavia pienellä budjetilla, mutta terävällä älyllä ohjattuja amerikkalaisia elokuvia.

Sex, lies oli ensimmäinen Robert Redfordin keksimän Sundance-elokuvafestivaalin voittajaelokuvista, joka todella breikkasi maailmanlaajuisesti ja sen jälkeen Sundancestä on tullut instituutio, jossa elokuvatuottajat käyvät kalastelemassa lahjakkuuksia suurempien budjettien tuotantoihin.

Sundancestä on tullut tavallaan Cannesin amerikkalainen pikkuveli, alan arvostetuin indiefestivaali maailmassa. Liberacehan käytännössä keksi Las Vegasin ja viihdyttämisen, jo ennen kuin Elvis oli ehtinyt pukeltaa ulos ensimmäiset maitohuikkansa äitinsä olkapäille.

Koko Elviksen Las Vegas-kausi on visuaalisesti täysin Liberacen jalanjäljissä kulkemista, ainoastaan sillä erotuksella, että Liberace teki kaiken vielä enemmän über ja potenssiin  Eikä hän ollut ylpeä, vaikka olikin Amerikan kuuluisin diiva. Katsoin You Tubesta hänen haastatteluitaan ja hän oli itse asiassa hyvin suora ja rehellinen, kova tekemään töitä ja lämmin sekä ennen kaikkea huumorintajuinen ja itseironinen.

Se oli vain showta ja hän oli syntynyt showmieheksi. Kannattaa siis tehdä sitä, minkä parhaiten osaa. Nyt tulemme näkemään hänen rakastajansa, tuon kuuluisan autonkuljettajan, kirjoittaman kirjan pohjalta tehdyn näkökulman ja suhtaudun siihen vähän varauksella ottaen huomioon, että Scott Thorson haastoi Liberacen miljoonan dollarin oikeudenkäyntiin, kun rakkaus ja näin hänen rahahanansa loppuivat. Ketä siis uskoa ja kuka käyttää ketäkin hyväkseen? Mutta visuaalisesti elokuva tulee olemaan niin sanotusti splendid , koska Liberace ei tunnetusti paljon dollareita säästellyt, mitä tuli garderobiin ja ihmisten viihdyttämiseen.

Tällaista A-listan näyttelijöiden homostelua ei olisi voinut kuvitellakaan ennen Brokeback Mountainia. Vaikka tosin elokuva esitetäänkin USA: Ja siksi on tietysti kiinnostavaa, että yhdessä kaikkein kovatasoisimmista juryistä istuu, paitsi presidenttinä itse Steven Spielberg, myös Nicole Kidman, Christian Mungiu ja - kyllä Brokeback Mountainin ohjaaja Ang Lee.

Soderbergh joko voittaa, jo toistamiseen ja sementoi näin maineensa lopullisesti, tai sitten hän ei todellakaan voita, mutta saa suurimmat aplodit ja voiton vie Alexander Payne uudella mustavalkoisella Nebraska-elokuvallaan.

Spekuloitavaa siis riittää ja parasta kaikessa on se, että tällä tavoin elokuvat saavat julkista huomiota ja arvostusta ja siis - katsojia, joka mahdollistaa näiden elokuvien tekemisen. Liberace A Humble Interview. Grant on se homomainen, vähän lieron ja lipevän oloinen brittinäyttelijä, joka useimmille aiheuttaa vastenmielisiä emootioita. Tai siis hän näyttelee usein sellaisia hahmoja, joissa tarvitaan ikävällä tavalla hinttiä ja pelkurimaista hahmoa.

Ainoastaan kerran, Madonnan Filth and Wisdomissa, hän on näytellyt jotain muuta eli kirjailijaa, joka on hautautuneena nukkavieruun Lontoon asuntoonsa ja joka joutuu kokemaan kirjailijuuden ei niin kauhean glamoröösin todellisuuden. Nyt on yhtäkkiä asia toisin. Grantin kirjoittama romaani, joka kertoo Hollywoodin todellisesta elämästä ja sehän tietysti kiinnostaa aina.

Ainakin minua, ja todellisuudesta päätellen puolta maailmaa, myös intellektuelleja, vaikka he eivät tohdikaan sitä julkisesti tunnustaa. Grant on myös intellektuelli, joka ei oikein toimi hänen roolihahmoissaan, mutta toimii kirjana aivan loistavasti.

Siellä on siis mahdotonta työskennellä, jos ei osaa feikata ja jos ei ole järjettömän kovaa paineensietokykyä ulkoisen tarkastelun ja mielipiteiden suhteen. Ja sehän siinä onkin juuri kiinnostavaa. Ja koska Richard E. Grant on oikeasti Hollywoodissakin paljon työskennellyt ja näemmä myös oleskellut näyttelijä, hänellä näyttää olevan aika mehukasta materiaalia heittää pelikentälle, mitä tulee luovan Hollywoodin ulkoiseen ja sisäiseen toimintaan.

Nyt ei siis käsitellä perinteistä "tuottajat käyttävät hyväksi"-juttua tai Hollywoodin vaimojen muka tylsää ja tyhjänpäiväistä elämää, vaan ollaan aika raadollisesti kaiken alkulähteillä eli ihmisen, joka joutuu myymään sisäistä luovaa osaamistaan, keskiössä ja siis sisäisen todellisuuden ja ulkoisen todellisuuden jatkuvassa ristipaineessa. Varsin tuttua ainakin omassa työssäni. Koska Grant on alkujaan kotoisin Swazimaasta, Afrikasta ja asuu nykyään Lontoossa, hän katselee Los Angelesin toimintaa pienellä ja irvokkaalla etäisyydellä ja on luonut päähenkilöiksi kaksi afrikkalaista ilmeisesti valkoihoista  nuorta, jotka toteuttavat unelmansa matkata Hollywoodin asumaan.

Mutta ei näyttelemään, eikä päätymään tähdeksi, vaan ihan vain työskentelemään jonain ja näin osallistumaan siihen varsin kiinnostavaan sosiaaliseen karuselliin, mikä Tinseltownissa päivittäin pyörii. Ja usein tietenkin siis kulisseissa. Ja koska Los Angelesissa ei juuri hengailla kahviloissa, joita ei ole, tai muissa vastaavissa mihin Euroopassa on totuttu, elämä tapahtuu autossa, valtavissa arkkitehtonisissa kodeissa, mediassa ja toimistopilvenpiirtäjissä, joissa säädetään tämän luovan teollisuuden bisnekset.

Grantin päähenkilöistä toinen on hieroja ja toinen sisustussuunnittelija eli heillä, toisin kuin heidän työnantajillaan, on koko ajan töitä ja he pääsevät näkemään, työnantajiensa tajuamatta, juuri sitä kreisiä elämää mitä he ovat tulleetkin katsomaan ja kokemaan.

Ja jota ei pääse näkemään turistina, vaan ainoastaan jonain ammattilaisena, jolle aukeavat yksityiskotien ovet ja sähköiset portit. Hyvä valinta siis Grantiltä ja mahdollistaa oikein muikean karaktäärien sekamelskan, joilla kuvata sitä mielenkiintoista ja hervottoman hauskaa LA: Elämä on fasistista ja julmaa, ei voi mitään, ja tuossa kaupungissa itseään myyvät ihmiset saavat sen tuta varsin konkreettisesti ja julmemmin ja julkisemmin kuin muualla.

Luvut on nimetty hauskasti kuuluisien elokuvien mukaan ja teksti on aika pitkälti kunnon roisia puhekieltä, jossa täytyy myös tietää paljon Hollywood-elämään liittyviä yksityiskohtia ja ammattijargonia, joihin viitataan. Sisäpiiritriviaa, mutta hallittavissa ja niille, jotka sen vaivan ovat jo nähneet tai viitsivät nähdä Googlen avulla, myös kovin palkitsevaa ja vie vielä syvemmälle sisäpiiriin ja sen tunnelmaan, jossa ja jonka asenteiden kautta asiat tapahtuvat. Lyhyesti voisi siis sanoa että "makee kirja makeesta aiheesta" tai viileämmin "cooli kirja coolista aiheesta".

Virkistävää jälleen todeta, että ei kannata luottaa aina face valueseen, vaan jaksaa paneutua syvemmälle yksittäiseen ihmiseen ja hänen taiteelliseen ilmaisuunsa, jos sellaista tarjotaan, ja Grant sen nyt omalta osaltaan tekee.

Eli ei hän olekaan mikään luuseri hintti, vaan mies jossa näyttää olevan paljonkin munaa tuoda julki omaa todellisuuttaan. Ja hyvä läppä on aina hyvää läppää, esitti sen sitten homo tai vähemmän homo tai ei ollenkaan homo. Robert Rauschenberg muutti työhuoneensa New York Citystä Floridan Captiva Islandille  ja teki sarjan teoksia, jotka ovat yhdistelmä maalausta, veistosta ja installaatiota.

Hän antoi uuden, merellisen Floridan ympäristön ruokkia mielikuvitustaan ja tuloksena oli sarja töitä, jotka kauneudessaan ja yksinkertaisuudessaan poikkeavat hänen normaalista tuotannostaan. Näissä töissä näkyy iloinen värimaailma, joka on muutos hänen normaaliin väriskaalaansa ja muotokielikin on uusi, poikkeava hänen mixed media -maalauksistaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että hänen teoksensa ovat olleet vähän suttuisia ja itsenäisinä taideteoksina aika keskinkertaisiakin. Jotenkin hänen elämäntehtävänsä tuntuu olleen avata uutta latua enemmän muodollisesti kuvataiteen historiassa, kuin luoda sarja yksittäisiä, erillisiä mestariteoksia. Sama pätee Jasper Johnsiin, hänen kanonisoituun miesystäväänsä. He avasivat portin, josta sitten Warhol pääsi kulkemaan ja tekemään omat työnsä, ja nyt - myöhemmin - pääsemme näkemään, että todellakin Warhol oli se, jonka työt parhaiten kestävät aikaa, ihan yksittäisinäkin teoksina, eivät pelkästään uutta luovana tyylisuuntana.

Taiteessa on aivan keskeistä tarkastella, milloin teokset on tehty, ja mitä tapahtui sitä ennen ja sen jälkeen, mutta lopulta kaikki päätyy kuitenkin itsenäisiin töihin.

Minusta ne ovat joko hienoja tai sitten eivät ja tässä Warhol pesee Rauschenbergin ja Johnsin. Nämä teokset näyttävät kuitenkin, että myös Rauschenberg osasi tehdä ajattomia, elegantteja ja varsin kauniita, ilmavia töitä, ja tämä hänen tuotannossaan poikkeava sarja muistuttaakin sen ajan eli luvun arte povera -liikkeen muotoa ja erityisesti Eva Hessen tuotantoa.

Hesse teki lyhyellä urallaan vain mestariteoksia, jotka kohoavat edelleen omaan luokkaansa sekä yksittäisinä töinä että yhtenä harmonisena tuotantona. Nämä Rauschenbergin työt ovat omalla tavallaan sitä samaa, paitsi että näissä on väriä, ja Hessen töissä ei. Robert Rauschenberg ei siis ollut pelkästään mies, jolla oli taidemaalarille varsin sopiva nimi, elämäntyyli ja oikea ajoitus. Ja nyt keväisessä huhtikuussa tätä näyttelyä on ilo tarkastella ja nauttia ja saada sieluunsa pala Floridan Captiva Islandin merihenkisyyttä ja tunnelmaa.

Mainittakoon, että Rauschenberg lahjoitti kyseisen työhuoneen nuorten taiteilijoiden residenssiksi ja nykyisin tämä Captiva Islandin ympäristö ruokkii siis uusia tulevia kykyjä, jotka saavat työskennellä legendan työhuoneella ilmaiseksi. Robert Rauschenberg´s Jammers at Gagosian in London. Out Of Nowhere - Salonen: Esa-Pekka Salonen on ollut jälleen ahkerana.

Keikkaillut siis kapellimestarina ja säveltänyt  ja levyttänyt. Vaikka levyjä ei tunnu ostavan enää kukaan, musiikkia edelleen kuunnellaan, ja on järkevää levyttää, sillä se on paras tapa saada jatkaa säveltämistä ja sementoida hyvää musiikkia aikamme historiaan ja ehkä tulevillekin polville. Salonen on varmistanut kuuluisuutensa ja nyt on aika jättää jotain kättä pidempää jälkeensä, jos on sen tehdäkseen. Ja aikaa hänellä on maksimissaan ehkä noin.

Kiirettä siis pitää ja sen hän tekee. Ja koska hän on ammattilainen, hän tietää, että pikkukappaleita on ihan turha enää väkertää, vaan musiikin kartalle päästään ainoastaan sinfonioilla, konsertoilla mieluimmin piano- ja viulu ja oopperoilla eli siis suurilla teoksilla. Aivan kuten elokuvassa pitkillä elokuvilla tai kirjallisuudessa romaaneilla. Pianokonsertto on tehty ja levytetty ja se oli hyvä.

Ooppera odottaa vielä tuloaan, mutta on työpöydällä, sinfonioista en tiedä, ja viulukonsertto on tässä. Eli pakollinen portfolio alkaa olla kasassa. Nyt voi siis rentoutua ja alkaa fiilistelemään ja täydentämään ja lisäämään ja lihavoittamaan tuotantoa.

Ja jos ajattelee, että Bachin kokonaistuotanto on levytettynä CD: Edes aika, ihan konkreettisesti 24 h vuorokaudessa ei ollut esteenä heille.

Salosen viulukonsertto on aika maukas pala ja viuluhan sinällään on jo kiinnostava ja virtuoosimainen soitin, joten sille saa luotua varsin tyylikästä ja villiä viikarointia, jos osaa ja Salonen on varsin hyvä ja siis - osaa.

Aluksi ollaan sahaavia, vähän sibeliaanisestikin, ja annetaan solistin - tässä tapauksessa Leila Josefowichin - tuoda esiin teema ja yleistunnelma. Orkesteri komppaa taustalla ja luo soivaa ja helisevää mattoa, josta viulun on hyvä ponnistaa. Välillä ollaan varsin nykyaikaisissa tunnelmissa ja soinneissa ja välillä kuulostaa, kuin käytäisiin vierailulla maailman viulukonserttojen klassikkojen luona.

Minusta se on erittäin okei, että myönnetään myös historia ja ollaan rentoja sen suhteen. Muuten homma menee liian kuivaksi ja itseisarvoiseksi. Muutenkin Salosen sävellyskynässä LA Variationista  lähtien on ollut havaittavissa tietty röyhkeys myöntyä melodisuudelle ja todeta että sori - nykymusiikin jätkät - mutta tämä toimii. Vaikka te pidättekin sitä "helppona" ja "populaarina".

Ja koska minulla on hyvä itsetunto, enkä todellakaan välitä mitä muut sanovat, tai kollegat tai se ja se yhteisö, on mukavaa todeta, että onneksi nykytyylin puhkojia löytyy muillakin areenoilla, eikä se tarkoita itseisarvoa tai jonkin vastustusta, vaan ainoastaan luottamusta omaan ääneen ja that´s it.

Valitettavasti sen tekeminen julkisesti vaatii kuitenkin sen osoittamisen, että on hyvä ja loistava ja kunnioitettu. Muussa tapauksessa on vain röyhkeä amatööri. No - sinällään ihan ymmärrettävää. Salonen saa kuitenkin viuhtoa ja häntä palvotaan, koska hän pelaa mukana kuuluisuuspelissä, ja saa siis tilauksia ja kuulijoita, sillä tilaajat ja levy-yhtiö haluavat kuulijoita.

Se, kuinka hyviä teokset sitten todella ovat, kuullaan ja nähdään vasta vuosikymmenten päästä ja tällä viittaan Rauschenberg -osioon edellä. Olisin tosi kiinnostunut kuulemaan, mitä Salonen saa aikaiseksi Radioheadin kanssa, joille hän on esittäytynyt ja ehdottanut yhteistyötä.

Lisäksi se toisi räjähdysmäisen ja varsin kriittisenkin, uuden musiikin ulkopuolisen, kuulijakunnan hänen teoksilleen, sillä rokkarit ja nykyihmiset eivät valitettavasti uutta klassista musiikkia kuuntele. Eivät edes näin melodista, eivätkä vaikka E-P roikkuu jokaisen Los Angelesin tai Lontoon kadunpylvään mainosjulisteessa.

Tämä on ihan hyvän kuuloista. Out Of Nowhere at Spotify. Yksi nykyisistä megatrendeistä elokuvapuolella ovat taiteilijadokumentit. Vaikka niitä on tehty jo pitkään, jostain syystä juuri nyt ne ovat breikanneet muiden pitkien dokumenttien kanssa jopa teatterilevitykseen. Digitaalinen levityskoneisto on mahdollistanut halvat levitys- ja tekstityskustannukset ja näin pienilläkin paikkakunnilla saadaan nauttia tuoreista elokuvista ja yhä pienemmät yleisöt ovat kannattavia levityksen suhteen.

Ja aivan loistavaa dokumentaristeille ja erityisesti niille, joista dokumentteja ylipäätään tehdään. Ja tässä voittajia ovat maailmanluokan fantastiset taiteilijat, jotka eivät kuitenkaan ole kuuluisuudessa jossain Warhol - Picasso -akselilla, mutta taiteellisesti vetävät komeasti vertoja näille legendoille. Andy Goldsworthy on yksi brittiläisen luvun taitteessa syntyneen maa-taidesuuntauksen  Land Art ehdottomista kiintotähdistä, mutta ei se kaikkein kuuluisin.

Eli siis Richard Long. Yhtenäistä näille tekijöille on meneminen ulos luontoon ja taideteosten keksiminen siellä. Usein nämä teokset ovat katoavia tai vain lyhyeksi aikaa tehtyjä ja sinne luotuja ja sinne myös jääviä ja siksi aivan keskeistä kaikille maataiteilijoille on dokumentoida tavalla tai toisella teokset ja ennen kaikkea ympäristö, jossa ne on luotu.

Aluksi käytössä oli tietysti valokuva, tai niin että näyttelyyn tehtiin yksi installaatio tai veistos ja seinille ripustettiin sitten joukko valokuvia maastosta, joka muodosti näin näyttelykokonaisuuden useimmiten kaupungeissa olleisiin galleriatiloihin. Goldsworthy rakentelee puun kappaleista, oksista ja lehdistä kaikenlaista. Esimerkiksi tekee punaisista tai vihreistä lehdistä jonon ja antaa tämän värikkään letkan sitten valua veden virtauksen mukana.

Tuloksena on visuaalisesti äärimmäisen kaunis esitys, joka on tehty täysin luonnon materiaaleilla, mutta ei olisi mahdollista ilman ihmisen luovaa ja kekseliästä panosta. Tai sitten hän tekee oksista erilaisia rakennelmia, jotka joko kestävät tai sitten eivät ja hän hyväksyy sen, että päivänkin työpanos saattaa kaatua pieneen tuulenpuuskaan. Kaikki on lopulta kuitenkin ohimenevää ja osa hänen toimintafilosofiaansa.

Hän on myös tehnyt tilaustöinä kivestä tehtyjä rakennelmia, eräänlaisia pienois-Kiinan muureja, jotka polveilevat metsän ja maaston siimeksessä sukeltaen välillä veteen ja nousten taas maalle. Thomas Reidelsheimer teki tämän elokuvan jo vuonna ja siten se voidaan katsoa pioneeriosastoon nykytrendin suhteen. Osatuottajana on ollut suomalainen YLEkin, joten well done Pasila. DVD-levittäjänä on arvostettu englantilainen Artificial Eye, joka on viime aikoina levittänyt myös samassa genressä Sophie "Ralphin sisar" Fiennesin tekemän Anselm Kiefer -dokumentin ja Sydney Pollackin Frank Gehrystä tekemän elokuvan.

Eli, koska nykytaide näinä aikoina on usein myös toimintaa ulkotiloissa, on hienoa että on edullista viedä kamera taiteilijoiden mukaan ja tehdä heidän toimintaympäristöstään ja filosofiastaan dokumentti. Se palvelee myös tulevia polvia, sillä nykyinen aikamme, koko ajan lisääntyvän taiteellisen toimeliaisuuden ja sen dokumentoinnin ja entistä paremman taltiointimahdollisuuden takia, tulee jättämään todella suuren perinnön jälkipolville fiilisteltäväksi. Niin hyvin ja ammattitaitoisesti näitä dokumentteja nykyään tehdään.

Eli toisessa kupissa tulee olemaan luvulla valtava valikoima ihmisen kekseliäisyyttä pursuavaa audiovisuaalista materiaalia ja toisessa jättimäinen kasa ydinjätettä ja muuta roinaa, jonka energian avulla tämä kaikki luotiin. Emme voi saada rusinaa ilman pullaa. Essi Avellan on ensimmäinen suomalainen viinin Master of Wine eli MW-tutkinnon läpäissyt ja siis samaisen tittelin omaava ekspertti, jonka erikoisalaa ovat samppanjat.

Hän on myös yksi niistä todella harvoista samppanjatuntijoista koko maailmassa, joka pääsi taannoin maistelemaan vuoden n. Ekonomina hän ehkä on myös tajunnut, että kannattaa yrittää erottautua kaikista maailman viinieksperteistä, eikä pelkästään sukupuolen perusteella.

Ja koska hän on innostunut samppanjoista, ei maailman ainoan samppanjalehden päätoimittaja, joka on nyt siis nainen, voisi olla parempi ihminen pitämään varsinkin naisille kovasti uppoavaan samppanjaan erikoistuneita tastingejä ja luentoja.

Hän päätoimittaa suomalaisen Fine-kustantamon Champagne-lehteä, tuntee kaikki Champagnen alueella, ja vierailee siellä säännöllisesti nauttien muustakin kuin vain juomista. Ja siis - hän pystyy tunnistamaan sokkona aikamoisen määrän erilaisia samppanjoita ja vuosikertoja ja myös kertomaan, mistä kaikki johtuu ja kuinka juomia itse asiassa sekoitetaan.

Siksi hän on ollut oiva ihminen kirjoittamaan tähän mennessä parhaan eteeni tulleen kirjan Champagnen alueesta ja tästä maailman kuuluisimmasta juomasta ja yhdestä maailman parhaiten markkinoidusta brändistä, näin nykytermein. Ja todellakin - samppanja on muutakin kuin vain superporeileva juoma, joka on pakattu fantastisen näköisiin, mitä mielikuvituksellisimpiin pakkauksiin.

Se on nimittäin aika lähellä Pariisia oleva alue, jonka ympärillä levittäytyvät viinitarhat, jotka ovat olleet samojen perheiden omistuksessa jo vuosisatoja.

Alueella on pieniä ja suuria tuottajia, pieniä, jotka ovat pitkälti perheyrityksiä ja sitten niitä suuria, joita hallinnoi pääasiallisesti kaksi maailman suurinta luksusyhtiötä, ranskalaiset LVMH eli Louis Vuitton Möet et Hennessy rautaisen Bernard Arnaultin komennossa ja toisaalla Pinaultin isä ja poika uudelleen nimetyn Keringin ruorissa.

Pääasiallisia tuotantoalueita on neljä ja Essi Avellan onkin jakanut kirjan varsin viisaasti neljään osaan näiden tuotantoalueiden mukaan. Hän esittelee ensin perustiedot samppanjasta, sen historian, tuotantomenetelmät ja ennen kaikkea turistiystävällisesti Champagnen matkan suunnittelun ja toteutuksen.

Eli kirja ei ole pelkkä hifistelijöiden nippelitietopankki, kuten maailman kuuluisimman samppanjaekspertin Tom Stevensonin Sotheby´s -kustantamolle tekemä Champagne-kirja, joka sitä paitsi alkaa olla jo vähän out of date. Avellanin kirja on selkeä, sopivan pieni eli kätevä ja sitä on mukava lukea.

Hänen ranskalainen tuttavansa Michael Boudot on ottanut kauniit kuvat ja kirja sopii sekä peruslukemistoksi mitään tietämättömälle mutta tutustumisenhaluiselle ruokaintoilijalle tai maailmanmatkaajalle, kuin myös perusteokseksi josta löytyy kätevästi aina tarvittava sivu tunnetuimmista samppanjoista ja pienistäkin merkeistä.

Näin kirjaan voi aina palata ja tarkistaa kulloisenkin kyseessä olevan samppanjan perustiedot ja pisteytyksen, kun on vaikkapa matkalla Alkoon tai Silja Linelle ja muille laivoille hankkimaan juotavaa.

Ja Alkossahan on, yhtenä maailman suurimmista yksittäisistä sisäänostajista, varsin onnistunut ja laajakin valikoima erilaisia samppanjoita. Ja koska Essi Avellan on halunnut nimenomaan tehdä myös matkakirjan, hän esittelee alueen hotelleja ja ravintoloita, pieniä bistroja unohtamatta ja kertoo vähän sisäpiirinkin tarinoita alueen tärkeistä henkilöistä, menneiltä vuosilta nykyisiin toimijoihin.

On siis huomattavasti mielenkiintoisempaa matkata Ranskaan, kun on jo valmiiksi tietoinen, ketkä siellä asuvat ja tekevät työtä tämän elämäneliksiirin kimpussa. Ja suurimmaksi osaksihan he ovat herrasmiehiä. Perheyrityksiä, jotka ovat pysyneet pystyssä jo vuosisatoja ja joissa ei tosiaankaan anneta mopon karata käsistä kvartaalitalouden suuntaan, vaan tehdään varsin maltillisia siirtoja ja paljon töitä laaduntarkkailun ja sen takaamisen suhteen.

Kyseiset isot pörssiyhtiöt ovat sekoittaneet pakkaa ja onkin aika pöyristyttävää lukea, kuinka esimerkiksi Arnault viileän rauhallisesti osti kuuluisat Lansonin ja Pommeryn talot ja siirsi näiden viinitarhat omien merkkiensä, lähinnä massasamppanja Möet et Chandonin tuotantoalueiksi, jättäen nämä legendaariset merkit täysin tyhjän päälle.

Moloko - Cannot contain this Gusgus mix 8. Dirty Vegas - days go by Scumfrog vocal remix 9. Winkee - Whisper Simon Templar remix Tilt - Twelve Original mix Scandi - Risifrutti Original mix Jakatta - One fine day Cicada remix 3. Peter Cunnah - Love on the run Chicane mix 5. Indian Princess - Someone like me Dub mix 6.

Planet Funk - Chase the sun Original 8. Kaskade - Be still Original 9. Damian Strong - Love shop 12" mix Chemical Brothers - Star guitar Album version David West - Suffering island Original mix

Lisäksi käyttöehdoissa on tarkennettu ikärajaa ja kohta 6. Kannabis ei ole huume! Makuni on yksinkertainen - tyyd Mä teen mitä haluun,muut t Naimisiin rakkaudesta eikä van Mielipiteet Be what you wannabe, not wh Kestän mitä kestän ja sit k Mutta hei - kun West End Girls breikkasi aikoinaan , BBC One soitti silloinkin nuorten kaksi- ja kolmikymppisten tekemää ja myös kuuntelemaa musiikkia. PSB oli silloin 30, nyt he ovat Sillä heille totisesti on yleisönsä yli nelikymppisissä.

Tosin sillä yleisöhaarukalla ei valitettavasti pääse voimasoittoon, eikä näemmä myöskään klubirotaatioon. Silloin kappaleesta ei voi tulla hittiä. Vocalia tullaan siis tanssimaan Pet Shop Boysin keikoilla, joita onkin buukattu varsin tiuhasti ympäri maailmaa tulevan vuoden ajalle.

Että tosifanit - konserttiin - ja pihit fiilistelijät kuulokkeet korville ja Spotifyihin. Delta Machine   ja Pet Shop Boys: Elokuvapuolella alkaa Cannesin tämän vuoden sato pikkuhiljaa rantautua teattereihin.

Kerroin Sofia Coppolan tilanteesta jo toukokuisessa Cannes-katsauksessa ja siksi olin tosi kiinnostunut näkemään, oliko asiassa mitään totuutta. Oliko festivaalijury pelästynyt aikaisempaa Marie Antoinette-buuauskonserttia vai oliko Bling Ring vain yksinkertaisesti huono?

Sofia Coppola käsittelee elokuvassa aikamme yhtä keskeistä eksistentiaalista kysymystä eli faktan ja fiktion täydellistä sekoittumista toisiinsa. Ja koska hän ja hänen isänsä tuntevat kaikki Hollywoodissa, hänelle on myös mahdollista virittää näitä tutkielmia aitojen "lähes fiktiivisten" tähtien näytellessä lähinnä itseään. Maailman ehkä epäkiinnostavin superjulkkis esittää tässä julkkistutkielmassa itseään, jota seuraa fiktiivinen näyttelijälauma, joista yksi on oikeasti supertähti - Emma Watson - ja muut eivät, ja jotka esittävät oikeasti olemassa olevia taviksia, jotka murtautumalla oikeiden tähtien oikeisiin koteihin, muuttuivat tavallaan fiktiiviseksi materiaaliksi medialle, jonka keksintöä koko tämä julkkishöttö on.

Aika mielenkiintoinen sekasotku ja kaikissa tapauksissa media tekee rahat. Sofia Coppola on - tietysti - ottanut etäisyyttä aiheeseen ja kirjoittanut tarinan satiiriksi, kuinkas muuten, mutta ei tämä nykynuorison ja meidän vanhempienkin faktan ja fiktion sekoittuminen ole aina niin kovin hauskaa ja pilkattavaa. Jengi räjäyttelee itseään ja toisiaan oikeasti leffassa ja leffateatterissa, niin että teaseri siihen - lähdenkö tänään leffaan vai katsonko kotoa Netflixistä eli pysynkö hengissä vai en - säilyy.

Joka tapauksessa nyt siitä on saatu hyvä leffa, joka on tietenkin mediaseksikäs, kuten Coppolan slottiin kuuluu, ja soundtrack sopivan viileä. Ja elokuva on ihan kelpo tekele ja ammattimainen veto, ja erityisesti sen ääniraita on paikoitellen erittäinkin onnistunut, samoin pitkä kuva Los Angelesin yössä kiiluvasta talosta, jota ryöstetään parhaillaan, mutta mitään ei kuulu - paitsi lintujen öinen siritys.

Erittäin onnistunut ratkaisu joka tuo, sekä paikkakunnan oikean että fiktiivisen tunnelman, samaan aikaan todenmukaisesti esille. Ja elokuvan mainonnassa on käytetty sitä samaa julkkisstarpoweria, kuin mitä elokuva ikään kuin kritisoi.

Eli Paris Hiltonia käytetään nyt kyllä hyväksi mennessä ja tullessa. Edestä ja takaapäin ja käyttäjä on nainen. Madonnan luvun mediakuvioita, joita tarvittiin lähinnä hyvän taiteen myynnin edistämiseksi, tutkittiin akateemisesti jo silloin, ja nytkin voi vain kuvitella, kuinka monta tutkimusta tästä Bling Ring-kuviosta vielä tehdäänkään.

Lopulta se on kuitenkin vain samaa Seiska-tason nuuskimista kuin muutkin, ainoastaan akateemisella luvalla. Ettei ole tyhmä tai liian populaari. Madonnnan työt olivat hyviä ja jäävät sellaisenaan mieliimme, tutkimuksista ei tietääkseni yksikään.

Samoin käy Bling Ringille. Se on ihan kelpo elokuva, joka on selvästikin ollut liian "kevyt" ja "populaari" aihepiiriltään Cannesin porukalle eli Coppola törmää täysin samaan seinään kuin Andy Warhol aikanaan, jota pidettiin tyhmänä ja ohuena ja - liian populaarina. Madonnaakin haukuttiin tyhmäksi blondiksi - Mick Jagger muun muassa - toisin on nyt. Eli Andy Warhol olisi päässyt heittämällä Cannesin kilpasarjaan, vaikka olisi tuonut sinne videon margariinirasiasta. Popkulttuurin osana on siis edelleen olla "korkeampien"  ja "vakavampien" piirien halveksittavana, vaikka todellisuudessa se reagoi aikaamme nopeammin kuin mikään muu elämänmuoto.

Sillä ihan aikuisten oikeasti se tekee suurelta osin meidän elämämme soundtrackin, tyylin, estetiikan ja tarinat. Minä en ainakaan viitsisi kauheasti näpäytellä tällaista toimintaa.

Mutta näin se edelleen on. Jos joku taiteilija on sananmukaisesti maaginen, niin James Turrell on sitä. Hänen materiaaleinaan ovat olleet valo ja avaruus jo yli neljän vuosikymmenen ajan ja hän on hämmästyttänyt katsojaa ja kyseenalaistanut ihmisen visuaalisen ja spatiaalisen katsomisen ja ennen kaikkea kokemisen normeja.

Häivähdyttäen välillä kaksiulotteisen tilan kolmiulotteiseksi, totuttamalla silmän katsomaan ensin pimeää ja sitten näkemään jotain pikkuhiljaa tai sukeltamaan ensin museoon rakennettuun uima-altaaseen ja tulemaan pinnalle sen päälle rakennetun kuution sisällä, jonka kattona on pelkkä taivas.

Varsin hämmästyttäviä ja ennen näkemättömiä spektaakkeleja kansainvälisessä taidemaailmassa. Turrell on myös rakentanut uskollisesti jo luvulla ostamaansa Roden Crater -kraateriin Arizonassa suunnittelemaansa kokonaistaideteosta, joka sisältää useita kymmeniä erilaisia tapoja sävähdyttää katsojan tilakokemusta ja pääosin ihan puhtaalla auringonvalolla. Roden Craterin pitäisi valmistua vihdoin tulevien muutaman vuoden aikana ja videoista päätellen, se tulee olemaan huikea. Mutta sneak preview -juttuja ei tarjoilla edes lehdistölle, vaan meidän on vain odotettava, että se vihdoin valmistuu.

Ja toivon mukaan pian, sillä Turrell ei ole enää ihan nuori mies. Nyt hänellä on tavallaan juhlavuosi, kun Guggenheim kutsui hänet pitämään yhden miehen näyttelyn New Yorkin kuuluisaan spiraaliseen rakennukseen, ja kysymyshän tietysti kuului, että mitähän James Turrell sinne mahtaa tehdä? Samaan aikaan häneltä on avautunut myös suuret retrospektiiviset näyttelyt Los Angelesissa sekä Houstonissa, ja vielä lisäbonuksena Pariisissa on nähtävissä hänen uusi gallerianäyttelynsä.

Guggenheimiin hän on tehnyt sen spiraalirotundaan yhden ison valoteoksen, joka hätkähdyttää jälleen kerran katsomiskokemusta, tehden tilasta yhden kokonaisen James Turrell -teoksen. Se on siis spiraalimainen kolmiulotteinen valotila, jonka keskipiste on museon kattoikkuna. Rotundaa ympäröivien käytävien galleriatiloissa on esillä hänen aikaisempaa tuotantoaan. Must-näyttely kaikille New Yorkiin matkaaville ja erityisesti niille, jotka eivät vielä ole Turrellin fantastiseen taiteeseen tutustuneet.

Houstonin ja Los Angelesin näyttelyt ovat puolestaan kunnon retrospektiivejä, joissa on esillä hänen keskeinen tuotantonsa ja Houstonissa lisäksi Turrellin sinne tekemät kaksi site specific -teosta.

Kannattaa tsekata alla olevat videot ja todeta, että tällä kertaa asialla on WOW! Tämän kesän kuumin kolli artistirintamalla on Karri-Koira. Ei ole bileitä, joissa Karri-Koira ei uppoaisi useammankin raidan voimin. Nuoruus on ihmisen parasta aikaa ja Sammyn porukka ja tuotantotiimi ottaa tilanteesta kaiken irti. Me halutaan bailata, eikä vain opiskella.

Sammy Adamsin menestys on ollut etenkin hurjien keikkojen ja todella mukaansatempaavien videoiden siivittämä ja vaikka videoiden sanotaan olevan ohi, niin You Tube jauhaa ja tuo rahaakin artistien kassaan tärkeän promon lisäksi. Swedish House Mafia julkaisi videon jokaiselle singlelleen, joita ei ollut edes montaa ja menestystä tuli sekä singlemyynnin ja latausten että albumimyynninkin muodossa keikkasukseen lisäksi.

Nämä ovat tärkeitä asioita, kun tapellaan siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että voiko musiikkia tekemällä enää pysyä hengissä ja tuottaa mielenkiintoista materiaalia ja jopa rikastua hyvällä lykyllä, joka on aina ollut populaarikulttuurissa yksi tärkeä täky, miksi kestää sitä lähes epäinhimillistä kaupallista painetta yrittää olla suosittu ja onnenkantamoisen tullessa kestää se kaikki, mikä siihen liittyy.

Sammy Adamsilla menee lujaa ja kaikki hänen sanoituksensa liittyvät tähän. Että kuinka pitää pää kasassa ja arvot jotenkin kunniassa, kun joka puolelta tuuttaa tytsiä ja hyväksikäyttäjiä. Eli täysin sama laulu, kuin Karri-Koirallakin.

Aikaisemmin nämä nuoret kollit - Whitesnaket ja Kissit - ottivat kaiken irti ja painoivat bändärityttöjä, minkä vain keikkakiireiltään ehtivät - tuhansittain jopa - mutta nykynuoriso on valveutuneempaa ja jalostuneempaa, ja nuoret jätkät tajuavat, että kaikki ei ole miltä näyttää ja Kiss and Tell- sekä mahdollisia äitikandidaatteja notkuu joka oksalla, eli housut on pidettävä jalassa.

Mutta bailata saa, ja Karri-Koira ja Sammy Adams tekevät todella pitkää päivää, että jengi viihtyy. Esimerkillistä työetiikkaa ja keskittymistä olennaiseen, eli biiseihin ja ihmisten viihdyttämiseen.

Se on työ, ei harrastus. Sammy Adams Spotifyissa    Sammy Adams: LA Story -video     Sammy Adams: Only One -video      Sammy Adams: All Night Longer -video. I Knew You Were Trouble feat. Maarit Lalli, 40 ja jotain, löi päät yhteen nuoren poikansa Henrik Mäki-Tanilan kanssa ja käsikirjoitti hänen kanssaan elokuvan Kohta 18, joka kuvaa varsin onnistuneesti nykynuorison meininkiä täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Elokuva sai vain pienen rahoituksen elokuvasäätiöltä ja se tehtiin todella pienellä Karim Al-Rifai, Arttu Lähteenmäki, Henrik Mäki-Tanila, Anton Thompson Coon ja Ben Thompson Coon , jotka uurastavat elokuvassa, ovat selvästi olleet ihan vain fiiliksissä, että päästään tekemään leffaa ja lopputulos on työetiikan suhteen erinomainen ja sisällöllisestikin onnistunut.

Hyvää läppää ja hauskoja kohtauksia. Maarit Lalli on selvästi ollut fiiliksissä myös, kun saa ympärilleen viisi riuskaa nuorta miestä ja tämä välittyy lopputuloksessakin. Ja elokuvan aikuisnäyttelijöiden osalta voi vain todeta, että meillä on ensiluokkaisia, nimenomaan elokuva näyttelijöitä, vaikka muille jakaa. Vuonna julkaistusta Aku Louhimiehen "Levottomat" -elokuvasta lähtien töitä on tehty ja nuoret Teatterikorkeakoulusta valmistuneet näyttelijät ovat päässeet tekemään töitä kameran edessä riittävän paljon, jotta ammattitaito juuri elokuvanäyttelemisen suhteen on kehittynyt.

Tästä kiitos ohjaajille ja käsikirjoittajille, jotka ovat tehneet suurta yleisöä kiinnostavia leffoja jo yli 10 vuotta ja elokuvatuottajia ja Elokuvasäätiötä, jotka tämän kaiken ovat rahoittaneet ja levittäneet.

Suomessa kotimainen elokuva jyrää ja kun ajattelee, että vastassa on Hollywoodin todella massiivinen maailmanluokan ammattitaidon omaava koneisto, jolla on rahaa ja kaupunki täynnä ensiluokkaisia työttömiä näyttelijöitä, käsikirjoittajia, ohjaajia, kuvaajia, lavastajia, puvustajia ja leikkaajia, ja silti kyetään laittamaan kampoihin ja kyykyttämään nämä miljoonatuotannot meidän keskimääräisillä 1 - 1.

Että laitanko 10 euroa Tarantinolle vai Nurkselle? Se on armoton ottelu ja Suomi-poika ja -tyttö on ollut kovaa valuuttaa nyt jo vuosikymmenen ajan. Että ehkä niitä näyttelijöitä ja ohjaajia kannattaa sittenkin siellä TaiKissa ja TeaKissa kouluttaa ja kun opettajina ovat alan parhaat, kuten näyttelijöillä Kati Outinen ja Vesa Vierikko esimerkiksi, niin lopputulos on silkkaa substanssia.

Well done, Suomileffa, indeed! Kohta 18 sai Eli nuoret näyttelijät saivat vähän palkkaakin uurastuksestaan, mikä heille tosiaankin kuuluu. Ja Maarit Lalli saa tehdä seuraavan elokuvansa kunnon rahoituksella, toisin sanoen saa riittävästi aikaa työntekoon.

Man Booker-palkinto on yksi arvostetuimmista maailmassa ja minusta on aina tuntunut, että se on vähän epäreilua, koska palkinnon voi saada vain englannin kielellä kirjoitettu romaani. Aivan kuten päättäisimme yhtäkkiä, että Finlandia-palkinto on maailman arvostetuin, mutta sitä voi tavoitella vain suomen kielellä kirjoittavat kirjailijat. Englanninkieliset ovat siis omineet omien piirienvälisten mittelöidensä statuksen  koko maailman mittelöiksi, ihan vain koska omaavat mediavallan itsellään, ja sulkeneet muut sitten niiden ulkopuolelle.

Ihan selkeästi perseestä, näin kansankielellä sanottuna. Sillä Man Booker-voittajien tasoisia teoksia löytyy kyllä muiltakin kielialueilta ja niiden nimenomaan soisi saavan huomiota mediassa ja näin maailman lukijoiden keskuudessa.

Ja siksi tulevaisuuden historiassa ajastamme jää kirjallisuuden osalta kirjoihin ja kansiin lähinnä angloamerikkalaista kirjallisuutta tai Kansainyhteisön maissa ja USA: Katsotaanpa sitten, kuka näitä Man Booker -palkintoja on voittanut.

Nämä ovat tunnetuimmat ja varsin vakuuttava lista. Näiden kymmenen lisäksi on vielä yli 35 muuta nimeä vuodesta  lähtien eli kaikista voittajista ei ole tullut maailmanluokan nimeä.

Mutta osasta kyllä eli kirjallisuuspalkinnon idea nostaa esiin hyviä teoksia ja tekijöitä, on siis toiminut jokseenkin hyvin. Julian Barnes on ollut ehdokkaana jo aika monta kertaa, mutta vasta The Sense of an Ending - suomeksi Kuin jokin päättyisi - toi hänelle voiton.

Itse en ollut aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa ja olin ennen tämän kirjan lukemista vähän väsynyt, että taas joku harmaantuva, niin fyysisesti kuin henkisestikin, kirjoittaa harmaantuville ihmisille menneisyydestä ja se on sitten suurta kulttuuria.

Ja kun aloin lukea kirjaa, se oli juuri sitä. Katsotaan taaksepäin menneeseen nuoruuteen ja fiilistellään vielä kerran, ennen kuolemaa, että kuinka upeaa ja mutkikasta silloin joskus oli. Ajattelin että ei - taas tätä, mitä kirjallisuudeksi yleisesti käsitetään ja mitä suurin osa kirjailijoista tekee, aivan kuten heiltä odotetaan.

Mitä pelkuruutta luoda oikeasti jotain uutta ja - omaa - ennen kaikkea. Että voisiko kukaan olla tässä nykytodellisuudessamme, vuodessa , eikä jossain tai Ja se myös kirjoitettiin jo! Mutta sitten alkoi tapahtua. Yhtäkkiä Barnesin kirja ja nimenomaan sen tarina, alkoi purra, kaikessa tavallisuudessaan ja harmaudessaan. Ja niin se oli tarkoitettukin. Ja tämä oli nimenomaan kirja, ei elokuva tai näytelmä.

Sillä siinä tutkailtiin kertojan oman historian kautta hänen mielenmaisemaansa ja tapaa mieltää oma ja ulkoinen todellisuus vihdoinkin totuudenmukaisesti, nyt kun tapahtumista oli kulunut riittävän pitkä aika. Eli niin kuin kaikki omassa elämässään tekevät.

Juuri ajan kuluminen ja sen oivaltavasti esille tuominen oli jo sinällään ansiokasta. Ja että joskus luvullakin nuoret ovat juhlineet ja rakastelleet ja miettineet paljolti samoja asioita kuin nykyäänkin. Tarinan loppu, joka on legendaarisuudessaan todella järisyttävä, oli kuitenkin sellainen, joka tapahtui, koska elettiin lukua, ei nykypäivää. Ja vaikka koko teoksen maailma on hyvin arkinen, niin juuri se pohjustaa loppua ja tekee kirjasta jännittävämmän kuin mikään dekkari tai trilleri.

Että näin peruselämää elävien ihmisten arjesta voi saada noin uskomattoman kuvion. Ja minulle ainakin niin räjäyttävää, räjäyttävämpää kuin mikään oikeasti radikaali tai raffi, että jäin heti Barnes -koukkuun. Seuraava teos on jo henkisessä tilauksessa.

Man Booker -palkinto piti kuin pitikin siis pintansa. Richard Prince ei ole aikaisemmin tehnyt minuun mitenkään suurta vaikutusta. Tosin, en ole nähnyt yhtään hänen näyttelyään livenä, vaan mielikuvani hänestä on perustunut ainoastaan Artforumissa paljon julkaistuihin näyttelyilmoituksiin, joissa on ollut hänen post-Andy-tyyppisiä polaroidejaan pop- ja elokuvatähdistä näiden henkilökohtaisella omistusnimikirjoituksella Princelle. Ja katseltuani hänen nettisivustoaan ja tuotantoaan siellä, se oli suurimmaksi osaksi sitä samaa.

Ei kovin kiinnostavaa ja ei ainakaan kovin omaperäistä. Mutta hyvin länsimaista pop-fashion-kulttuuria ja siinä maailmassa hengailua. Hänen taiteellinen ja henkinen maailmansa ja nimenomaan antinsa on tuntunut olevan jonkinlainen luvun sinänsä vahva pop-vuosikymmen!

Oli positiivisesti yllättävää löytää tämä Princen substanssin suhteen vahva näyttely Gagosianilla Beverly Hillsillä, Hollywoodin ytimessä. Vihdoinkin hän on päässyt näyttämään, mitä todella osaa, ihan taideteosten tekemisen suhteen.

Popkulttuurin löytäminen ja sen fanittaminen taiteena on siis tietenkin täysin jälkeenjäänyttä, eikä se anna mitään uutta tai edes vähemmän uutta maailmalle, mutta nämä länkkärimiehet ja nimenomaan Gagosianin tiloissa Kalifornian sydämessä olivat jotain, joka täytti ainakin minun kriteerini korkeatasoisesta nykytaiteesta.

Ja toisaalta, koko näyttely konteksteineen, kuvaa hyvin nykytaiteen tämänhetkistä tilaa. Todellisia visionäärejä ei ole, suuria uusia tulevia mammutteja siis, jotka röyhkeästi löytäisivät ja painaisivat aikamme henkistä G-pistettä, vaan koneisto jauhaa jonkun väsyneen Hirstin tai Koonsin ympärillä, jotka rahastavat ja pyörittävät ainoastaan pokkana omaa rulettiaan muiden aikaisemmin kehittämillä ideoilla.

Ja siksi todella lahjakas visuaalinen taide ei enää ole gallerioissa ja museoissa, ei edes musiikkiteollisuudessa vaan pelifirmoissa ja muotiteollisuudessa sekä näiden kyseisten taiteilijoiden omilla Facebook- ja websivuilla, heidän omissa edullisissa maailmanlaajuisissa gallerioissaan, joissa yleisöä riittää.

Näiden tekijöiden kaupallisilla toimeksiantajilla on tarpeeksi rahaa, näkyvyyttä ja nopeaa reagointikykyä antaa tämän ajan taiteellisille neroille sellainen alusta, jossa he voivat rauhassa tuottaa ja kehittää virtuositeettiään.

Kaupallisuus sinänsä ei merkitse mitään, koska galleria- ja museokoneistokin on läpeensä kaupallista turismiteollisuutta, ainoastaan hitaampaa. Nykytaide perinteisillä foorumeilla on mielestäni vähän kriisissä, vaikka yleisön kiinnostus ja nykytaiteen museoiden määrä senkuin tuplaantuu joka vuosi ympäri planeettaa.

Pelikenttiä ja areenoita siis totisesti riittää. Kuitenkin itse taide, nyky taide siis - eli jonkin juuri nyt tapahtuvan asian nerokkaasti ja virtuoosimaisesti tekeminen - on tuntunut lipsuvan enemmän ja enemmän galleria- ja etenkin museojärjestelmän ulkopuolelle.

Jo Andy Warholin aikoina galleriat olivat kaikkein konservatiivisimpia linnakkeita, mitä tuli luovan työn esittelyyn, koska sitä pyöritettiin rikkaiden konservatiivien rahoilla, mutta nykyisin galleria- ja museojärjestelmässä toimiminen muistuttaa lähinnä Hollywoodin, televisiotyön tai muun viihde- ja mediakoneiston rattaissa pyörimistä.

Eli oikeasti tuoreelle ja riippumattomalle fiilistelylle on varsin vähän tilaa. Koneisto on hidas ja perustuu täydelliseen käyttövarmuuteen ja sinänsä ihan oikeutetusti. Kansainvälisissä gallerioissa ja varsinkin museoissa nähdään siksi samoja varmoja nimiä maasta ja kaupungista toiseen ja siihen kerhoon pääsee ainoastaan puurtamalla vuosikausia ja hyväksymällä koneiston todella hitaan olemuksen.

Siksi nykyajan uudet avaukset kuvataiteen kentällä tulevat You Tubessa, netissä, Facebookissa ja fyysisesti sitten nykyajan pop-up kaupoissa, joita putkahtelee maailman kaupunkien keskustoihin vain muutamiksi viikoiksi kerrallaan ja jotka rahoitetaan myymällä vaatteita ja muotitavaraa, mutta joihin ihmiset houkutellaan dj-shown tai taide-esitysten vetovoimalla ja joissa sitten katsellaan, kuunnellaan, tehdään ruokaa, syödään ja lopuksi ostetaan vaatteita, joilla koko homma rahoitetaan.

Eli nuoret muotimaakarit ovat nykyajan todellisia galleristeja ja he pystyvät reagoimaan hyvinkin nopeasti uusiin virtauksiin ja ennen kaikkea he eli oikeasti luovan ajan nykynerot tuntevat toisensa ja esittävät juttunsa mieluummin näissä pop-up-konteksteissa, kuin odottaisivat vuosikymmenen pääsyä suuren kaupallisen gallerian tai museojärjestelmän listoille. Oikeasti innovatiivinen taide tuntuu siis aina, edelleenkin, luikahtavan ja näyttäytyvän juuri siellä, missä sitä ei odottaisi, ja koomista kyllä vähiten näissä miljoonatemppeleissä, jotka maailmaan on rakennettu ja joissa sen odotetaan näyttäytyvän.

Siksi Princen näyttely Gagosianilla edustaakin juuri sitä mitä kansainvälinen nykytaide on. Eli suurta ja varmaa bisnestä, joissa riskejä ei enää oteta, koska rahoittajat eli taideteosten ostajat haluavat loppujen lopuksi varman sijoituksen ja gallerioilla ei ole varaa poiketa tästä linjasta.

Ei näköjään myöskään museoilla. Mutta taiteellisesti se tarkoittaa sitä, että näytillä on jo tunnustetun tekijän greatest hits -kokoelma tai viimeisin teos. Se, mikä jää näkemättä tai kokematta, on joku täysin uusi katsantokanta koko elämään, joka parhaimmassa eli joidenkin mielestä pahimmassa tapauksessa haastaisi koko nykyisen yhteiskuntamme täysin uuteen näkökulmaan.

Näin tapahtui Kubrickin aikoina elokuvassa, kun hän julkaisi esimerkiksi Tohtori Outolempi-elokuvan juuri samaan aikaan, kun maailma pidätteli henkeään Kuuban kriisissä ja oltiin aivan kolmannen maailmansodan partaalla.

Aika viileän uskaliasta, oikeasti. Jäätävää suorastaan, näin nykytermein. Koons tai Hirstkään eivät ikinä tajuaisi tai uskaltaisi tehdä tällaista.

Tai kun Warhol julkaisi ensin Marilynit heti tämän kuoleman jälkeen ja Jackie-kuvat heti Kennedyn murhan jälkeen, ottaen todella paheksutusti kantaa juuri sen hetken zeitgeistiin, jättäen kuitenkin jälkeensä samalla aikaa kestäviä visuaalisia mestariteoksia.

Ja kun ainakin amerikkalaiset kuvailevat historiaansa "ennen ja jälkeen Andy Warholin ajaksi". Eli kun ensin oli vain kauppa ja siellä tavaraa ja sitten yhtäkkiä kulttuuria Andyn kiinnitettyä huomiota ihan tavallisen ympäristön brändeihin ja niiden kauneuteen itseisarvona. Tällaisia tekijöitä, jotka nyt käyttäisivät ja uskaltaisivat käyttää taiteellista valtaansa kohdistamalla huomiokeilan johonkin täysin uuteen juttuun ja näkökulmaan, banaaliinkin tai edes jotain, ei tunnu kauheasti olevan.

Ja silti esimerkiksi aikamme keskeisin kysymys eli miten minä - yksittäinen ihminen - toimin tässä nykymaailman ristiriidassa, että me kaikki haluamme luonnon parasta, mutta saadakseni leipää taloon, joudun ja äänestän koko ajan teoillani sitä vastaan. Myös vihreät ja muka ajattelevat ja vasemmisto. Tähän ongelmaan, nimenomaan yksilötasolla, jonka eritoten taloudellisissa paineissa ja käytännön valinnoissa se juuri muodostuu ja meille jokaiselle näyttäytyy, ei oikein kukaan tunnu kykenevän sanomaan saati tekemään yhtään mitään.

Ja itsestä se olisi lähdettävä. Se, joka sen tekee, tulee sohaisemaan sellaiseen kusiaispesään, että se varmaan synnyttää kapinaa, jopa aggressiivisuutta ja sen tekijästä tulee tämän ajan supertähti, joka nyt - tässä ajassa - saa tappouhkauksia ja luoteja ja jota sitten palvotaan luvun temppeleissä.

Näin elämä ja historia tuntuu menevän. Eli kaikki on lähempänä kuin me kykenemme näkemään ja kaikki tulee myös aikamoisella viiveellä. Siksi taide nykymuodossaan on viihdettä, aivan kuten liikaa parjattu Hollywood. Ja - ne ovat ensiluokkaisesti ja taiteellisestikin korkeatasoisesti tehtyjä. Leonardo di Caprio on siis vähintään Obaman tasolla tärkeydessä. Obama tulee ja kohta menee, mutta di Caprio pysyy vielä ainakin 30 vuotta. Siksi sitä ei pidä aliarvioida ja toisaalta siksi viihde ja taide on todella tärkeää, muutakin kuin vain työ.

Se on se, joka meille merkitsee nyt. Ja joka meistä jää jäljeksi tulevaisuudessa. Jos nyt jotain jälkeä halutaan jättää.

Princen länkkärit Gagosianilla voisivat olla Warholin tekemiä. Silloin ne olivat jotain ennenkuulumatonta ja niistä ei ollut kiinnostunut kukaan tai niitä vastustettiin. Nyt ne ovat korkealuokkaista mutta turvallista käsityöläisyyttä tilassa, johon ei sattuma pääse turvalaitteiden ohi, vaikka väkisin yrittäisi.

Laitan vertailun vuoksi ruotsalaisen, Berliinissä toimivan Erik Johanssonin web-sivuston, jolla on Hän tekee loistavia tietokoneella kuvamanipuloituja valokuvia, omille sivuilleen ihan vain ihasteltaviksi ja sitten kaupalliseen käyttöön firmoille, koska oikeasti taitavana ammattilaisena hänen toimistaan joku haluaa maksaa. Tämä on mielestäni kuvataidetta ja nykytaidetta juuri nyt, mutta Johansson ei ole MoMAssa, ei edes Moderna Museetissa.

Vaikka pitäisi olla, jos museoväki hoitaisi hommansa ketterästi. Faneja sen sijaan on, paljon, koska kansa ei ole tyhmää vaan älykkäämpää ja nopeampaa kuin kertaakaan aiemmin. Ja siksi se tajuaa, kun joku on niin hyvä, että suurimmalta osalta se ei onnistuisi kovemmallakaan yrittämisellä. Virtuositeettiä kannattaa siis jaksaa harjoitella ja harjoitella ja harjoitella. Ja sitten jaksaa tehdä ja tehdä ja tehdä Hiromi tuli ja vakuutti. Ja minulta se meni ohi.

Olen nähnyt jotakuinkin kaikki länsimaisessa popmusiikissa mitään ja koskaan olleet, paitsi Beatlesin, Jimi Henrixin, Doorsin ja Janis Joplinin, koska en ollut vielä planeetalla, mutta muutama konsertti, joissa olisin voinut olla ja joissa en ollut, omaksi tyhmyydekseni, on omassa ajassani sattunut olemaan.

Yksi niistä oli Live Aid vuonna , päivänä jolloin olin toki Englannissa, Brightonissa, tunnin junamatkan päässä Wembleyltä, ja johon minulle jopa tarjottiin lippua. En ottanut vaan menin tyhmänä kuin saapas Pariisiin rahastettavaksi turistiksi. Ja vaikka korjasin virheeni olemalla seuraavalla U2: Jazzmaailman kenties suurin nykyilmiö ja siis nimenomaan virtuoosimaisessa ja positiivisessa mielessä eli japanilainen pianoihme Hiromi tuli konsertoimaan noin kolmen sadan metrin päähän kodistani.

Olisinko mennyt, jos olisin tiennyt? Näin otteen konsertista TV-uutisissa ja kävi samoin kuin Adelen kohdalla - 30 sekuntia riitti. Ja siis Luojan kiitos meillä on You Tube. Ja siellä Live Aid. Ja - onneksi sieltä löytyy myös Hiromi. Eli pidemmittä puheitta, tässä 10 minuutin teaseri jotain todella mykistävän viileää ja mikä vielä upeampaa, nykyajan jazzia ja vielä japanilaista, tosin amerikkalaisella basistilla ja englantilaisella rumpalilla.

Mutta siis - harjoiteltu on ja sitten vaan "You go with the flow". Tämän takia kaikki eivät ole tähtiä. Niitä ovat ainoastaan harvat ja valitut, jotka ovat jaksaneet uurastaa ja jaksavat tehdä sen ja valloittaa yleisönsä joka ikinen kerta.

Se on kova paikka ja vaatii kovaa sitkeyttä ja staminaa. Hiromissa, tässä pienessä nuoressa japanilaisnaisessa on se kaikki. Ja siis nauravana, rentona pakkauksena.

Miksei, kun sen osaa. Jälleen on se aika vuodesta, kun koko maailman elokuvantekijät ja heidän parhaimmistonsa kokoontuvat Cannesin Croisetten rantakadun hässäkkään ja se ei todellakaan ole mitään lomaa, vaan vuoden tärkein markkinointi- ja ennen kaikkea myyntitapahtuma. Diilit tehdään siis seuraavien kahden viikon aikana ja siksi promootiotyöhön panostetaan ja suurimmatkin Hollywood-tähdet tulevat paikalle, sillä julkisuus ei tule helposti eikä myöskään pysy tekemättä mitään.

Suurinkin tähti on siksi yleensä hyvin nöyrä ja yhteistyökykyinen, sillä Cannesissa oleminen on työkeikka ja ammattilaiset hoitavat sen aina tyylillä ja siihen paneutuen. Ja mainehan Cannesilla on paras. Oscarit ovat maailman tunnetuin elokuvapalkinto, mutta koska se on enimmäkseen amerikkalaisen elokuvateollisuuden ja sen ammattilaisten jakama vuosittainen tunnustus, on se tietysti arvostettu joka puolella, mutta sittenkin Cannesin Kultainen Palmu on palkinto, joita ensinnäkin jaetaan vain yksi per vuosi ja jossa kisassa ovat mukana koko maailman parhaat elokuvantekijät.

Eli myös ei-kaupalliset, hyvin eksoottisistakin maista mukaan tulevat jne jne. Eli tässä kisassa nimellä tai suhteilla ei vielä prenikkaa voiteta, huomiota kyllä, mutta monta kertaa palkinto on mennyt legendaaristen elokuvien ohi jollekin täysin tuntemattomalle, mutta loistavalle elokuvalle.

Ja siksi palkintoa arvostetaan. Koska se annetaan aina erittäin korkeaa laatua omaavalle työlle. Cannes on siis myös bisnestä ja ennen kaikkea sitä ja tarvitsee tähtistatusta eli starpoweria ja siksi kilpasarjassa nähdään joka vuosi vakiokalustoon kuuluvia tähtielokuvaohjaajia ja heidän luomuksiaan. Mutta aina se ei mene käsikirjoituksen mukaan ja siksi välillä on käynyt niin, kuten Cannes-voittaja ja vakiokasvo Gus Van Santin kohdalla pari vuotta sitten, kun hänen Restless-elokuvansa ei päässytkään kilpasarjaan, vaan jätettiin B-keräilyeriin eli Un Certain Regard -osastoon.

Van Santille varmaan shokki, ja nähtyäni elokuvan tällä viikolla se oli vääryys, mutta se kertoi myös Cannesin laatutakuusta ja laaduntarkkailun korkeasta profiilista.

Että kuitenkin täällä kilpailevat yksittäiset elokuvat, tekeleet, eivätkä niitä tekevät nimet. Minulle ainakin se oli vakuuttava viesti festivaalin itsekriittisyydestä, kovienkin taloudellisten ja elokuvapoliittisten paineiden ristitulessa. Tänä vuonna Sofia Coppolalle on käynyt samoin. Eli uusi The Bling Ring, joka kertoo Paris Hiltonin ja Orlando Bloomin kaltaisten tähtien asuntoihin murtautuvasta nuorisojengistä Hollywoodissa, ei sitten kuitenkaan kelpuutettu kilpasarjaan ja siksi se avaa Un Certain Regardin tänä vuonna.

Coppolan maine pelastetaan näin hienotunteisesti ja toisaalta ammattiviesti on se, että parempi elokuva olisi voinut tuoda paikan eturiviin. Katsotaan leffa ja tehdään sitten oma johtopäätös. Kuten sanoin, Van Santin Restless oli ihan moitteeton ja tämän erittäin laadukkaan ohjaajan normaalille laatutasolle kohoava, varsin mielenkiintoinen ja persoonallinen sekä ennen kaikkea lämmin teos. Eli ehkä festivaali on halunnut viestiä jostain liiallisesta popularismista tai jotain nyt Coppolan kohdalla.

Taannoinen Lars von Trier -sotku sen sijaan osoitti täyttä suhteellisuudentajun puutetta ja mielestäni von Trierille olisi pitänyt antaa anteeksi hänen sitä pyydettyään asiassa, jossa nimenomaan käsiteltiin rehellisyyttä, sosiaalista poissulkemista ja natsien täysin perusteltua non grata-asemaa. Okei, leikki oli groteskia, mutta rehellistä, ja halusi vain osoittaa paradoksaalista tilannetta nykymaailmassa, jossa todellinen rasismi ja natsismi on täysissä voimissaan konservatiivisissa ja varakkaissa liikemaailman ympyröissä ja rahan kulisseissa ja itse asiassa se osoitti myös, kuka Cannesia oikeasti hallitsee.

L´Oreal - maailman suurin kosmetiikkajätti ja yksi Ranskan suurimmista yrityksistä - ei esimerkiksi ole sattumalta pääsponsori festivaalilla, joiden tähtien naamoilla ja kuuluisuudella myydään valtaosa L´Orealin tuotteista jne jne. Ja kyllähän kaikki festivaalit haluavat pitää sponsorinsa. Ja toisaalta sponsorit tahrattoman maineen.

Mutta silloin ei pidä haluta ohjelmistoon "muka rohkeita" revittelijöitä tai sponsoreille pitää se ainakin kertoa, että taiteellisesti voi sitten tulla mitä vain.

Nyt festivaali menetti yhden maailman kiinnostavimmista ja lahjakkaimmista ohjaajista, ja yhden harvoista, joka vielä viitsii haastaa nykymaailman rujoonkin keskusteluun yhteisön hymistelemisen kauheista kerrannaisvaikutuksista.

Ei se ole mitään viihdettä, vaan ihan oikeaa totista totta. Nyt jäljelle jäi tästä ankarasta koulukunnasta enää Haneke ja hän veikin voiton viime vuonna. Olisi siis ehkä kannattanut antaa anteeksi von Trielille ja muutenkin, ihan ihmisyyden nimissä.

Ja sitten itse kilpalaulantaan. Kilpailusarja on jälleen vahva otos vuoden ensi-iltojen parhaimmistosta ja listalta löytyvät niin Coenien, Polanskin, Jarmuschin, Sorrentinon, Desplechinin, Paynen, kuin Winding Refninkin uudet elokuvat. Odotetuin ja ehkä arvostetuin ensi-ilta tulee kuitenkin olemaan Steven Soderberghin viimeiseksi jäävän elokuvan "Behind The Candelabra" maailman ensi-ilta.

Cannes on se paikka, josta Soderberghin, yhden aikamme tuotteliaimman ja lahjakkaimman ja myös monipuolisimman elokuvantekijän ura alkoi, kun hän "sex, lies and videotape"- elokuvallaan voitti, paitsi vuotiaana  Kultaisen Palmun, myös samalla lanseerasi niin sanotun Hollywood Independent -käsitteen, joka tarkoitti uusia kiinnostavia pienellä budjetilla, mutta terävällä älyllä ohjattuja amerikkalaisia elokuvia.

Sex, lies oli ensimmäinen Robert Redfordin keksimän Sundance-elokuvafestivaalin voittajaelokuvista, joka todella breikkasi maailmanlaajuisesti ja sen jälkeen Sundancestä on tullut instituutio, jossa elokuvatuottajat käyvät kalastelemassa lahjakkuuksia suurempien budjettien tuotantoihin. Sundancestä on tullut tavallaan Cannesin amerikkalainen pikkuveli, alan arvostetuin indiefestivaali maailmassa.

Liberacehan käytännössä keksi Las Vegasin ja viihdyttämisen, jo ennen kuin Elvis oli ehtinyt pukeltaa ulos ensimmäiset maitohuikkansa äitinsä olkapäille. Koko Elviksen Las Vegas-kausi on visuaalisesti täysin Liberacen jalanjäljissä kulkemista, ainoastaan sillä erotuksella, että Liberace teki kaiken vielä enemmän über ja potenssiin  Eikä hän ollut ylpeä, vaikka olikin Amerikan kuuluisin diiva.

Katsoin You Tubesta hänen haastatteluitaan ja hän oli itse asiassa hyvin suora ja rehellinen, kova tekemään töitä ja lämmin sekä ennen kaikkea huumorintajuinen ja itseironinen.

Se oli vain showta ja hän oli syntynyt showmieheksi. Kannattaa siis tehdä sitä, minkä parhaiten osaa. Nyt tulemme näkemään hänen rakastajansa, tuon kuuluisan autonkuljettajan, kirjoittaman kirjan pohjalta tehdyn näkökulman ja suhtaudun siihen vähän varauksella ottaen huomioon, että Scott Thorson haastoi Liberacen miljoonan dollarin oikeudenkäyntiin, kun rakkaus ja näin hänen rahahanansa loppuivat.

Ketä siis uskoa ja kuka käyttää ketäkin hyväkseen? Mutta visuaalisesti elokuva tulee olemaan niin sanotusti splendid , koska Liberace ei tunnetusti paljon dollareita säästellyt, mitä tuli garderobiin ja ihmisten viihdyttämiseen.

Tällaista A-listan näyttelijöiden homostelua ei olisi voinut kuvitellakaan ennen Brokeback Mountainia. Vaikka tosin elokuva esitetäänkin USA: Ja siksi on tietysti kiinnostavaa, että yhdessä kaikkein kovatasoisimmista juryistä istuu, paitsi presidenttinä itse Steven Spielberg, myös Nicole Kidman, Christian Mungiu ja - kyllä Brokeback Mountainin ohjaaja Ang Lee.

Soderbergh joko voittaa, jo toistamiseen ja sementoi näin maineensa lopullisesti, tai sitten hän ei todellakaan voita, mutta saa suurimmat aplodit ja voiton vie Alexander Payne uudella mustavalkoisella Nebraska-elokuvallaan. Spekuloitavaa siis riittää ja parasta kaikessa on se, että tällä tavoin elokuvat saavat julkista huomiota ja arvostusta ja siis - katsojia, joka mahdollistaa näiden elokuvien tekemisen.

Liberace A Humble Interview. Grant on se homomainen, vähän lieron ja lipevän oloinen brittinäyttelijä, joka useimmille aiheuttaa vastenmielisiä emootioita. Tai siis hän näyttelee usein sellaisia hahmoja, joissa tarvitaan ikävällä tavalla hinttiä ja pelkurimaista hahmoa.

Ainoastaan kerran, Madonnan Filth and Wisdomissa, hän on näytellyt jotain muuta eli kirjailijaa, joka on hautautuneena nukkavieruun Lontoon asuntoonsa ja joka joutuu kokemaan kirjailijuuden ei niin kauhean glamoröösin todellisuuden.

Nyt on yhtäkkiä asia toisin. Grantin kirjoittama romaani, joka kertoo Hollywoodin todellisesta elämästä ja sehän tietysti kiinnostaa aina.

Ainakin minua, ja todellisuudesta päätellen puolta maailmaa, myös intellektuelleja, vaikka he eivät tohdikaan sitä julkisesti tunnustaa. Grant on myös intellektuelli, joka ei oikein toimi hänen roolihahmoissaan, mutta toimii kirjana aivan loistavasti. Siellä on siis mahdotonta työskennellä, jos ei osaa feikata ja jos ei ole järjettömän kovaa paineensietokykyä ulkoisen tarkastelun ja mielipiteiden suhteen. Ja sehän siinä onkin juuri kiinnostavaa. Ja koska Richard E. Setan mukaan kyseinen termi on harhaanjohtava ja loukkaava, joten toivon todella, että tämä epäkohta korjataan mikäli kustantaja ottaa kirjasta uusia painoksia ja toivottavasti ottaa!

Muuten Vau, mikä vagina! Olen viime aikoina karsinut kirjahyllyni sisältöä todella rankalla kädellä, mutta tämä teos saa ehdottomasti jäädä luokseni asumaan. Ja toivottavasti jokainen joskus tavalla tai toisella vulvan kanssa tekemisissä ollut ihminen lukisi kirjan — tietoa kun ei koskaan voi olla liikaa, eikä etenkään näin tärkeän asian ollessa kyseessä.

Sillä tieto on valtaa. Se vaikuttaa siihen, millainen suhde meillä on omaan kroppaamme, millaisia päätöksiä teemme — ja millaisia oikeuksia vaadimme. Kuten Brochmann ja Støkken Dahl esipuheessa kirjoittavat:. Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin.

Tytön pillua hot pussy -

Joka oli siis entiteetti, olento, ei pelkkä abstrakti energia. Lemmy - Live Fast Die Old  Pinnalliset miehet haluavat tyttöystävän joka mallailee kokoajan näyttääkseen hyvältä kaikissa tilanteissa. Ei se ole mitään viihdettä, vaan ihan oikeaa totista totta. Ja todellakin - samppanja on muutakin kuin vain superporeileva juoma, joka on pakattu fantastisen näköisiin, mitä mielikuvituksellisimpiin pakkauksiin. Ainakin minua, ja todellisuudesta päätellen puolta maailmaa, myös intellektuelleja, vaikka he eivät tohdikaan sitä alaston omakuva escort levi tunnustaa. Sinä aikana hän sai kokea kuoleman rajamailla roikkumisen, nähdä lähimmäisensä valvomassa kehonsa ympärillä sairaalassa ja - kokea myös kuolemanjälkeisen "tytön pillua hot pussy." He nauravat, he pelkäävät, he kohtelevat toisiaan arvokkaasti ja tukien. Mainittakoon, että Rauschenberg lahjoitti kyseisen työhuoneen nuorten taiteilijoiden residenssiksi ja nykyisin tämä Captiva Islandin ympäristö ruokkii siis uusia tulevia kykyjä, jotka saavat työskennellä legendan työhuoneella ilmaiseksi.

0 thoughts on “Tytön pillua hot pussy

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *